Yksi kirje kasvoi kirjaksi
Arja Karttunen kirjasi muistiin Parkkisenkankaan vanhan kyläkaupan tarinan
äitinsä säilömien muistojen pohjalta.
Anni HyypiöKaikki alkoi yhdestä tavattoman suuresta mankelista.
Mankelin kohtalo vaivasi sen omistajaa, oululaista Arja Karttusta.
Vaikka joku sitä vaatehuoltoonsa käyttäisikin, kukaan ei kai tarvitse mankelia, joka toimiakseen vaatii ympärilleen tilaa viisi metriä ja täyttää siten kokonaisen huoneen.
Pohjois-Pohjanmaan museolle mankeli kelpasi. Museo lupasi kyläläisiä palvelleelle mankelille uuden kodin osana vaatehuollon historiaa käsittelevää kokoelmaa.
Karttunen ei silti raaskinut päästää mankelia yksin matkalle.
Oli kirjoitettava saatekirje, jossa kerrottaisiin mankelin tarina: kuinka se päätyi eläkepäivilleen Parkkisenkankaan vanhan kyläkaupan piharakennuksen yläkertaan.
Yhdestä tarinasta versoi toinen, ja sen jälkeen vielä yksi, kunnes saatekirje kasvoi kirjaksi.
Lopputuloksena on runsaasti kuvitettu historiikki, joka kyläkaupan ja sen asukkaiden, Karttusen vanhempien Aino ja Mikko Heikkilän tarinoiden lisäksi avaa ikkunan Parkkisenkankaan historiaan.
Omakustannekirjan sivuille Karttunen on valikoinut muun muassa seepiansävyisiä valokuvia tuimailmeisistä kyläläisistä, postikortteja rintamalta ja kyläkaupan kauppakirjan vuodelta 1928.
Keskeisenä miljöönä on Sangintien ja Metsotien kulmauksen vanha valkopintainen kauppa. Se tunnettiin ensin Lehtolan kauppana, sitten Heikkilän kauppana ja ennen lopullista lakkauttamista Pirneksen kauppana.
Viitisenkymmentä vuotta sitten se oli kyläläisten keskeinen tapaamispaikka, jossa kaupankäynnin ohessa vaihdettiin ruokareseptejä ja juoruiltiin.
– Tähän tarkoitukseen kaupalla oli aivan oma siniseksi maalattu tuolinsa, Karttunen muistelee kahvikupin äärellä Sangintiellä sijaitsevassa omakotitalossa.
Ympyrä sulkeutuu: lapsuutensa hän asui äitinsä ja isänsä kanssa kaupalla, nyt eläkeikäisenä kaupan viereisellä tontilla.
Kauppa lopetti kiinteistössä jo 1970-luvulla. Nyt suurta puutaloa asuttavat vuokralaiset. Myyjien vanhoissa makuuhuoneissa asuvat opiskelijat, näyteikkunoiden karmeilla istuskelevat vuokralaisten kissat.
Karttunen kertoo olleensa kirjan aloittamisen aikaan täysi noviisi. Se ei työtahtia haitannut. Hän etsi materiaalia ullakoista ja komeroista, availi laatikoita, käänteli valokuva-albumien sivuja, kiipesi piharakennuksen vintille kuvaamaan kaupan vanhaa esineistöä.
– Kirjoittamisen motiivina oli halu säilyttää tieto menneestä. En ole historian tutkija, olen dokumentoija.
– Kirjan ajatuksena on, että lukija voi viivähtää kuvien parissa, antaa muistojen ja mielikuvituksen lentää kauas ja herättää unholaan painuneita asioita. Kirja kertoo kauppiaan tytön tarinan: mitä minä olen pienillä silmillä seurannut ja mitä minä olen siellä nähnyt.
Kirjan sivuille päätyneissä lehtileikkeissä on monta sydäntäsärkevää tarinaa. Esimerkiksi Kalevassa 1.6.1943 julkaistussa ilmoituksessa nimimerkki ”Hyvään kotiin n.o. 259” esitti toiveen: ”Olisiko ketään niin hyväsydämistä ihmistä, joka ottaisi 4 kk. vanhan tytön ottolapseksi.”
Aivan kaikkea tietoa ei kansiin päästetty.
– Vaikka varsinaisia peikkoja ei löytynyt, jotkut asiat olivat niin arkaluontoisia, ettei niistä ole aiemmin puhuttukaan. En kokenut tarpeelliseksi pitää niitä kirjassa.
Tärkeänä kirjoitustyön lähteenä oli Karttusen äidin omat tekstit.Hän oli kirjoittanut pienellä matkakirjoituskoneella omaa elämänkertaansa seitsemän sivun verran.
Karttusen mukaan elämäkerran kirjoittaminen olikin äidin suoraan sanomatta jäänyt toive.
Täydentääkö omakustannetrilogian vielä Karttusen omaelämäkerta?
Ei vielä, sillä tällä hetkellä hänen päässään ei ole enää yhtään kirjaa.
– Äitini rupesi kirjoittamaan omaa elämäntarinaansa noin 70-vuotiaana. Tässä on vielä vähän aikaa jäljellä – ehkä innostus vielä syttyy.
Fakta
os. Heikkilä.
Kotoisin Oulusta. Asuu Parkkisenkankaalla vanhan kotitalonsa vierellä.
Kolmatta vuotta eläkkeellä, työskenteli aiemmin terveydenhoitajana Oulun keskustan alueen kouluissa. Toimii edelleen taksiyrittäjänä.
Pohjois-Pohjanmaan kirjoittajat ry:n sihteeri.
Julkaissut kaksi omakustannekirjaa: Aino Serafiina ja Mikko Aapraham Heikkilän elämä: Parkkisenkankaan kyläkaupan tarina ilmestyi joulukuussa 2014, Kiitos ja kumarrus: Veikon tarina tammikuussa 2016.
Perheeseen kuuluvat vielä työelämässä oleva aviomies ja neljä aikuista lasta.
Harrastaa talvisin jumppia seniorikavereiden kanssa, hiihtoa ja kävelylenkkejä. Kesäisiin harrastuksiin kuuluvat pyöräily, sauvakävely ja moottoripyöräily. Lisäksi reilun vuoden ikäinen lapsenlapsi pitää nivelet notkeina ja antaa lihastreeniä.
Rakennuksena Parkkisenkankaan kauppa on melko erikoinen, kookas ja kulmikas. Vaaleaa puurakennus kasvoi nykyiseen kokoonsa laajennusten myötä 1950-luvulla. Arja Karttunen istuu vanhan kotitalonsa maitolaiturilla. Rakennuksena Parkkisenkankaan kauppa on melko erikoinen, kookas ja kulmikas. Vaaleaa puurakennusta kasvoi nykyiseen kokoonsa laajennusten myötä 1950-luvulla. Kuvassa Arja Karttunen vanhan kotitalonsa edustalla. Karttusen äiti Aino Heikkilä keräsi kokoelman Parkkisenkankaan aluetta koskevia vanhoja lehtileikkeitä, valokuvia ja kirjeitä. Vasemmanpuoleisessa kuvassa näkyy kaupan julkisivu,oikeassa kuvassa seisovat myyjät, joukossa myös ruutumekkoon pukeutunut Karttunen. Arja Karttunen on Parkkisenkankaalla Sangintien ja Metsotien kulmauksessa kyläkauppaa 1960-luvulle asti pitäneen Aino Heikkilän ja taksiyrittäjä Mikko Heikkilän ainoa lapsi. Hän kokosi vanhempiensa ja kotitalonsa tarinan omakustannekirjaksi.
Artikkelin lähde Kaleva 18.05.2016.