Turvassa tuberkuloosilta

Tietokirjailija Katariina Vuori perehtyi Joulumerkkikotien
hoitokulttuuriin ihmisten omina kokemuksina ja kertomuksina.

Riitta Taulavuori

”Minut vietiin Oulun Joulumerkkikotiin kuuden tunnin ikäisenä. Syntymänaikaisista papereista löytyy syntymäaika 5.45 ja ohjeistus ’Lapsi eristettävä heti tartunta-alueelta ja tuotava syntymävuorokaudella Joulumerkkikotiin’. En siis ole saanut olla kosketuksissa äitiini silloin lainkaan.”

Näin aloittaa Katariina Vuoren kirjoittamassa Joulumerkkikodin lapset -teoksessa muistelunsa 1952 syntynyt mies, joka oli ison osan ensimmäisestä elinvuodestaan erossa omista vanhemmistaan ja sisaruksistaan Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksen perustamassa pienten lasten hoitolaitoksessa Oulun Mäntylässä.

Joulumerkkikodeissa ”pelastettiin elämälle” kaikkiaan yli 5 000 pienokaista 1936–1973. Hoitokoteihin otettiin vastasyntyneitä, joiden kotona oli tuberkuloosia, jotta heidät voitiin suojata hengenvaaralliselta tautitartunnalta.

Kodeissa vanhemmat pääsivät katsomaan lapsiaan vain lasin takaa, ja pitkän matkan takana asuvilla ei ollut mahdollisuutta tulla vierailuille välttämättä lainkaan. Yhteys kotiväkeen pyrittiin säilyttämään silti kirjeitse.

Alkuun lapsia saatettiin pitää Joulumerkkikodissa jopa kaksi–kolmivuotiaiksi saakka. Eristämisaika voitiin lyhentää, kun Suomessa otettiin käyttöön tuberkuloosilta suojaava calmette-rokote 1940-luvulla. Kotiin palatessaan pienokaiset olivat pulskia ja päivettyneitä.

Kaikki lapset eivät kuitenkaan päässeet palaamaan takaisin omaan kotiinsa. Osa joutui vielä lastenkotiin tai sijaisperheeseen vanhempiensa terveydentilan, kuoleman tai sosiaalisten syiden vuoksi.

Joulumerkkikotien perustamista ja toimintaa rahoitettiin pitkälti hyväntekeväisyysmerkkien myynnillä Tanskan mallin mukaisesti. Tuberkuloosin Vastustamisyhdistykselle suunnitteli Suomen ensimmäisen varsinaisen joulumerkin taiteilija Väinö Blomstedt 1912.

Osa lasten hoitokustannuksista saatettiin kattaa lisäksi kunnilta tai lasten vanhemmilta saaduilla hoitopäivämaksuilla.

Oulussa toimintaa tuki Snellman Säätiö, joka oli jo aiemmin ylläpitänyt Oulussa vähävaraisten lasten parantolaa kauppaneuvos K.A. Snellmanin testamenttitoiveen mukaisesti.

Petäjien keskeltä kohoava vaaleankeltainen ja jyhkeä kivirakennus herätti pikkutytössä lähinnä pelkoa, muistelee Vuori lapsuuttaan, jolloin hän pyöräili Oulun Joulumerkkikodin ohi tämän tästä hevostalleille mennessään.

Vakavammin Vuori kiinnostui Joulumerkkikodeista alun kolmatta vuotta sitten sattumalta, kun hän etsi netin keskustelupalstalta aivan jotain muuta ja törmäsi keskustelunavaukseen aiheesta.

Antropologiaa ja etnografiaa opiskellutta Vuorta alkoi kiinnostaa erityisesti Joulumerkkikotien arki, ja nimenomaan ihmisten omina kokemuksina ja kertomuksina.

– Ajatus siitä, että vauva viedään pois biologisen äidin luota ilman hetkenkään vierihoitoa, tuntuu vieraalta ja jopa julmalta.

– Aikansa kontekstissa menettely on ollut perusteltu: muut vaihtoehdot olisivat olleet vauvojen jättäminen tartuntavaarallisiin koteihin, jolloin vauvoilla olisi ollut suuri riski menehtyä, tai sijoittaminen yksityiskoteihin.

Vuori haastatteli kirjaansa varten noin viittäkymmentä Oulun, Tampereen tai Kuopion Joulumerkkikodissa lapsena ollutta, vajaata kymmentä joulumerkkikotilapsen vanhempaa sekä yli kymmentä hoitolaitoksen hoitajaa tai harjoittelijaa.

Aineistoa kootessaan Vuorelle selvisi, miten poikkeuksellista Joulumerkkikotien toiminta oli ollut. Myös hoitajien työlleen omistautuminen hakee hänestä vertaistaan.

– Joulumerkkikodit haluttiin heti alusta asti tehdä kodinomaisiksi ja niin, että hoitajat ja harjoittelijat olisivat mahdollisimman hyviä äidinkorvikkeita. Joulumerkkikodeissa toimittiin hyvin empaattisesti ja lapsikeskeisesti, vaikka varhaisen vuorovaikutuksen merkitystä ei tuolloin vielä kovin syvällisesti ymmärrettykään.

Lapsensa Joulumerkkikotiin antaneiden äitien tuki oli Vuoren mukaan kuitenkin hoidettu huonosti.

– Kun lapselle haettiin Joulumerkkikotipaikkaa ennen tämän syntymää, ei asiaa käyty juuri läpi. Joillain vanhemmilla ”tyhjän sylin syndrooma” on vaivannutkin läpi elämän.

Osa Joulumerkkikodissa olleista suhtautuu menneisyyteensä myönteisesti, osa taas arvioi kokemuksesta koituneen vaikeuksia myöhemmässä elämässä. Monet mainitsevat tuntevansa yhä pelkoa hylätyksi tulemisesta.

– Jotkut ovat kokeneet eron äidistä vaikuttaneen hyvin radikaalisti, kuten masennuksena tai itsemurhayrityksinä. On kuitenkin vaikea sanoa, kuinka paljon tällaiset asiat johtuvat juuri Joulumerkkikodista ja kuinka paljon myöhemmästä elämästä.

fakta