Piippolan Hurjan hurjat merkinnät
Pentti Haanpään muistiinmerkinnöissä puhuu väsynyt ja kaikkeen tympääntynyt
kirjailija. Haanpää kirjoittaa tuskissaan muun muassa: ”Jobin tavoin olen kironnut
syntymäpäivänikin.”
Kirja
Teoksessa julkistetaan Haanpään muistiinmerkinnät viimeisiltä vuosilta eli sotavuosista 1940 vuoteen 1954 – seuraavana vuonna hän kuoli.
Merkinnöissä ei ole juuri mitään uutta ja sensaatiomaista, mutta tarpeen ne ovat, koska näin kirjailijan elämästä muodostunut kuva käy entistä raadollisemmaksi. Kirjoja ja tekstejä vielä syntyy, mutta millä hinnalla.
Niitä kirjoittaa todella väsynyt ja kaikkeen tympeentynyt mies.
Talvisodasta ja jatkosodasta lähtee reserviläiseltä, kuten hän korostaa, sattumoisin pieniä kirjeitä ja kortteja kotiväelle, isälle ja sittemmin vaimolle.
Lomareissujaan hän kuvaa merkinnöissään myös lyhyesti, niihin kuuluu korttipeliä ja juopottelua, joutuupa hän kerran kunnon tappeluunkin. Kortitkin poltetaan moniaan kerran.
Iisalmen kaupunki kesäkuussa 1941 innoittaa häntä niin, että hän suunnittelee jopa henkilökohtaista Iisalmi-kirjaa.
Muutama jatkosodan päivä marraskuussa 1941 saa hänet kirjoittamaan varsinaisen jeremiadin, joka on tarkoitettu kirjeeksi vaimolle, mutta arvelun mukaan lie jäänyt lähettämättä.
Siinä on kirjailija Haanpää totisesti manalan syövereissä ja alhoissa. Hän kirjoittaa:
”…(lapsen saaminen) olisi suuri onnettomuus juuri minulle, vastoin periaatteitani, sillä en ole ihastunut tähän elämään enkä koskaan ole sisimmässäni voinut antaa anteeksi niille, jotka ovat minut tähän maailmaan kutsuneet. Jobin tavoin olen kironnut syntymäpäivänikin ja sen yön, jolloin sanottiin, että ”mies on siinnyt”. Ja nytkö olisin itse tehnyt tuollaisen rikoksen, sillä rikoksena sen pidän: kutsua tähän maailmaan uusi ihmisolento. Ja mikä suvun jatkaja minä olisin? Auttamaton alkoholisti, rappeutunut ja rappeutuva olento, perin juurin kyllästynyt tähän elämään.”
Sotien jälkeen Haanpään elämä oli entistä hurjempaa, mutta juopottelutuurien välissä hän ennätti myös kirjoittaa ja lukea – varsin paljon. Tästä saa kerrassaan hyvän käsityksen, kun kirjaan sisältyy luettelo eri vuosina luetuista kirjoista. Hän luki paljon ja monipuolisesti.
Mieleistä askaretta näyttää olleen puiden pilkkominen, sillä sitä hän on tehnyt joskus tuntikaupalla. Halkoja hakatessa on ajatus lentänyt.
Elokuun alussa 1945 hän joutuu syytteeseen ”laittomasti hankitun viinan hallussapidosta”.
Päiväkirja jatkuu: ”3.8 aamulla puku korjauksilta…pullo viinaa. Sauna. Tieto tytöstä ja eukon leikkauksesta.”
”4.8. Synkän yön jälkeen hiukan valoisamman tuntuinen aamu. Inkala ryyppyineen, leipää, tupakkaa, kirjoja ja kukkia Ailille. Illalla näin Ailin ja tytön, kävin ravintolat (?), juoppous.”
”5.8. Käynti lapsiakan luona ja pesäpallokilpailussa.”
Vuonna 1954 Haanpää joutuu Ouluun sairaalaan ja ”hulluinhuoneelle” – kuten itse sanoo – Konrad von Baghin tutkittavaksi. Pääsee sieltä pois 12.6 ja merkitsee muistivihkoonsa:
”Professori ja reseptit ja hyvästit.”
Hurja-kirja on jokaisen Haanpää-fanin luettava. Kaikki on niin oikein haanpääläistä.
toimittanut neljä Pentti Haanpään teosta: Ilmeitä isänmaan kasvoilla (2013), Eräs avioliitto
ja muita kadonneita juttuja
(2014), Kauneuden kirous (2015) sekä uusimpana tänä keväänä julkaistun Hurjan.
”Väliin Pentti heittäytyi
kerrassaan riehakkaaksi”
Eero MarttinenPentti Haanpäästä (1905–1955) on jäänyt jälkikuva, että hän oli hyvinkin juro ja sisäänpäin kääntynyt ihminen. Kun vieras tuli Penttiä jututtamaan, olipa sitten tutkija tai toimittaja, saattoi näet mennä tuntikausia, ettei Haanpää puhunut mitään. Mutta sopivassa seurassa Haanpää kyllä tarinoi. Tämän todisti taannoin muistelmissaan eversti Wolf H. Halsti, joka oli Haanpään kanssa sota-aikaan Kainuussa. Miehiä yhdisti myös se, että he olivat syntyneet samana vuonna, mutta eri päivinä lokakuussa – kahdeksan tunnin erolla: Halsti 13.10. 1905 ja Haanpää 14.10.1905.
Halsti oli tuolloin everstiluutnantti ja armeijakunnan huoltopäällikkö. Pentti puolestaan palveli sotamiehenä Uhtuan tien varressa toimivassa eläinlääkintäyksikössä.
Halsti kertoo, miten hän kävi aina silloin tällöin oikein asiakseen Haanpäätä tapaamassa.
”Meitä yhdisti rakkaus luontoon ja kirjallisuuteen. Pentti oli perin omalaatuinen ihmislapsi taiteilijaksikin. Hän saattoi seurustella kanssani tuntikausia puhumatta mitään, harvatahtista ’terve sulle’ lasin nostoa lukuun ottamatta, innostuakseen sitten äkkiä kertomaan aivan ihastuttavia tarinoita elämästään ja kotiseudultaan.”
Halsti muistelee, kuinka Haanpää oli kertojana yhtä verraton kuin toverina metsässä tai vesillä, joiden salaisuudet hän tunsi perin juurin.
”Toisinaan hän heittäytyi kerrassaan riehakkaaksi salatakseen perimmäisen surumielisyytensä, toisinaan karkeaksi salatakseen ’haavoittuvuutensa’.”
Halstin mukaan Haanpää oli ”nahaton” ihminen, joka herätti kiihkeän halun suojella ja säästää toveria elämän iskuilta ja pahuudelta. Halsti sanoo, että hänen mieleensä on erityisesti jäänyt eräs ilta, jolloin he istuivat Haanpään kanssa juttelemassa kuolemasta.
”Pentti sanoi, että hän mieluiten haluaisi lähteä tästä maailmasta hukkumalla johonkin suomalaisen erämaajärven kirkkaaseen veteen.”
Sehän tulikin sitten hänen kohtalokseen – tosin monta vuotta myöhemmin.
Mutta on toinenkin todiste. Piippolassa vierailleet Otavan herrat eivät koskaan unohtaneet Pentti Haanpään naurua.
Artikkelin lähde Kaleva 23.03.2016.