Pohjolakodin entinen asukas:

”Me olimme keskitysleirin lapsiorjia”

 

Heli Tuominen

Asioista on vaiettu niin pitkään, että nyt on aika puhua. Näin ajattelee Juhani Saaristo, joka joutui 15-vuotiaana Pohjolan poikakotiin(nykyinen Pohjolakoti) kolmen veljensä kanssa. Elettiin vuotta 1964. – Se oli koulukoti vain nimellisesti – me olimme keskitysleirin lapsiorjia, Saaristo kuvailee aikaa Muhoksella. Poikakoti oli perustettu Muhokselle vuonna 1915. Ensimmäisenä vuonna siellä oli 13 poikaa, mutta uusien  asuntoloiden eli niin sanottujen kotikuntien rakentamisen jälkeen oppilaiden lukumäärä nousi jo 1930-luvullanoin kahteensataan. Poikakodin 7–19-vuotiaista asukkaista suurin osa tuli Oulusta ja sen ympäristökunnista, mutta myös muualta Suomesta. Saariston pojat tulivat köyhistä oloista Pohjois-Karjalasta. Heidän isänsä oli sotainvalidi, ja perheessä oli lapsia yhteensä kahdeksan. – Sosiaaliviranomaiset sanoivat, että meitä on pienessä mökissä liian paljon ja että koulukoti on lapsille parempi paikka. Jälkikäteen ajatellen se oli selvää rotuhygieniaa, jolla huonompi aines haluttiin eristää paremmasta kansasta, Juhani Saaristo sanoo. Poikakodissa oli tiukka kuri, johon kuuluivat raippa- ja putkarangaistukset. Poikia myös laitettiin kävelemään työpäivien jälkeen monta tuntia yhteen soittoon poikakodin pitkäaikaisen johtajan Maunu Kytömäen ikkunan alla. Ruumiillinen rankaiseminen oli koulukodeissa virallisesti sallittua vuoteen 1965 asti. Juhani Saariston mukaan raippoja kuitenkin annettiin tämänkin jälkeen ja toisaalta putkareissuista tuli entistä pidempiä. Saaristo muistaa, että metallipajalla oli yksi työntekijä, joka suhtautui poikiin inhimillisesti. Muuten henkilökunta käyttäytyi kylmästi. – Eräänkin kerran me lensimme mutkassa ojan pohjalle, kun istuimme perunalaatikoidenpäällä traktorin peräkärryssä. Mitään terveystarkastuksia ei tehty, vaan matka jatkui onnettomuudesta huolimatta suoraan perunapellolle töihin. Henkilökunnan lisäksi pojat joutuivat pelkäämään toisiaan. Poikakotia kyllä vartioitiin öisin, mutta vain ulkopuolelta, jotta pojat eivät lähtisi käpälämäkeen. Sisäpuolella meno oli melkoista. Tapahtui pahoinpitelyitä, ryöstöjä, virtsan juottamista ja jopa raiskauksia. Aikuiset vangit sentään tietävät, kuinka pitkän tuomion he istuvat, mutta poikakodin pojilla oli ennalta määräämättömän pitkä eristys muusta maailmasta. Juhani Saariston mukaan ahdistavinta oli se, ettei ollut ketään, joka olisi todella välittänyt ja jolle olisi voinut kertoa kurjista oloista. – Kirjoitin kerran kotiin kokemuksistamme, mutta johtaja sanoi, ettei täältä saa sellaisia kirjeitä lähettää. Pohjolan poikakoti oli suuri maatila, jossa viljeltiin perunaa, sokerijuurikasta ja heinäkasveja. Alueella oli myös kasvipuutarha, navetta, sikala, hevostallit, pesula, metallipaja sekä puusepän- ja räätälinverstaat. – Lapset tekivät kaikki työt. Siitä olisi saanut pientä viikkorahaa, mutta harva uskalsi sitä ottaa, koska se olisi kuitenkin ryöstetty, Saaristo kertoo. Koulunkäynti oli hänen mukaansa vain nimellistä, koska päivät täyttyivät työnteosta. Raskas työ sekä psyykkinen ja fyysinen väkivalta jättivät jälkensä koulukodin asukkaisiin. Laitoskierre jatkui monen kohdalla. Juhani Saaristolle kävi paremmin. Hän perusti perheen ja teki uran metsä- ja tehdastöissä Suomessa ja Ruotsissa. Nyt hän viettää eläkepäiviään Kemiönsaaressa Varsinais-Suomessa. Piinaavilta painajaisunilta hänkään ei ole säästynyt, vaikka vietti poikakodissa vain vuoden.

Lähteet: Arkistolaitos ja Juhani Saariston haastattelu.