Kodin luonne, kurituslaitoksen maine

Juhani Saariston mukaan poikakodissa ahdistavnta oli se, ettei ollut ketään, jolle olisi voinut kertoa kurjista oloista.

Koulukotien historiaan liittyy monia synkkiä piirteitä, joita on nyt ruvettu kaivamaan esille. Satavuotias Pohjolakoti on yksi Suomen kahdeksasta koulukodista. Sinne sijoitetut Aleksi ja Aino asuvat tavallista kotia muistuttavissa yksiköissä ja elävät tasaisen tylsää arkea.

Samassa koulukodissa 1960-luvulla asunut Juhani Saaristo teki raskaita töitä ja joutui pelkäämään sekä raipparangaistuksia että toisia poikia.

Hanna Kuonanoja teksti // Jukka-Pekka Moilanen kuvat

Neljäkymmentäviisi minuuttia. Sen aikaa 17-vuotias Aleksi (nimi muutettu) saa arkipäivisin oleskella koulukodin alueen ulkopuolella ilman ohjaajaa.

– Se on aivan liian lyhyt aika. Mutta tietysti sitten, kun täältä pääsee pois, on loppuelämä aikaa.

Turkulainen Aleksi muutti viime syksynä 500 kilometriä pohjoisemmaksi, Muhoksella sijaitsevaan Pohjolakotiin.

Sijoituspaikka on hänelle neljäs. Erityislastenkodissa kotiseudullaan asunut Aleksi oli syksyllä aloittanut ravintola-alan koulutuksessa. Hän ehti käydä sitä pari kuukautta, kun hänet päätettiin siirtää Muhokselle.

– Piti saada välimatkaa kaveriporukkaan, joka oli vähän väärä.

Sijoituspäätöksen taustalla ovat päihteet ja rikokset.

Aino puolestaan on asunut Pohjolakodissa jo kolme vuotta. Hän on itsenäistymisvaiheessa, mikä tarkoittaa sitä, että hän huolehtii itse esimerkiksi syömisistään, heräämisistään ja nukkumisistaan.

Aino voi liikkua ulkona vapaasti pari tuntia päivässä. Hän pääsee myös päivälomille, mikä tarkoittaa itsenäisesti tehtäviä reissuja puolen tunnin automatkan päähän Ouluun.

Ainon sijoitukseen johti aikanaan päihteiden käyttö. Hän sai tietää sijoituksesta vasta siinä vaiheessa, kun poliisi haki hänet kotoa.

Perillä odottivat ruumiintarkastus ja huone, jossa oli pelkkä sänky.

– Kyllä se teki senikäiselle tiukkaa.

Koulukotiin ei kukaan halua tulla. Pohjolakodin johtaja Kati Lehtola ja Pohjolakodin omistavan Nuorten Ystävät ry:n sosiaalihuollon asiantuntija Kari Matela eivät näe tarvetta kaunistella asiaa.

Koulukotiin päädytään, kun muista sijoitusvaihtoehdoista ei ole apua.

Koulukotiin tulevalla nuorella on tavallisesti takanaan 3–6 sijoituspaikkaa.

– Nuoret ovat aika rikkinäisiä tullessaan. Heillä on sellainen oletus, että kun he tekevät jotain, heidät lähetetään pois, Lehtola kertoo.

Koulukodin erityispiirre on se, että sieltä ei lähetetä pois. Sitä seuraavaa sijoituspaikkaa, jota koulukodin jälkeen kokeiltaisiin, ei ole.

– Monesti nuorille tulee yllätyksenä, että koulukoti ei väistä. Kun hankaluuksia tulee, ne selvitetään, Matela sanoo.

Koulukotiin sijoitettavilla nuorilla on useimmiten taustallaan päihteiden käyttöä, rikoksia ja väkivaltaisuutta. Lähes kuoleman partaalle amfetamiinia piikittänyt langanlaiha teinityttö ei ole koulukodin työntekijälle epätavallinen näky.

Osan kanssa joudutaan aloittamaan siitä, että yö on nukkumista ja päivä valvomista varten.

Lehtolan mukaan sekä nuori että nuoren vanhemmat saattavat suhtautua koulukotiin sijoittamiseen hyvin kriittisesti.

Sijoituspaikkaa vaihdettaessa jälleen yhdet aikuissuhteet ovat katkenneet ja jälleen kerran kaikki asiat on selitettävä uudestaan.

Väkivallan uhka on koko ajan olemassa, ja henkilökunnan täytyy se myös alituiseen tiedostaa.

Käytössä on ryhmäharjoitusmenetelmä, jolla pyritään eroon aggressiivisesta käyttäytymisestä.

– Täällä vastaan tulevat tilanteet voivat olla aika rajuja, Lehtola sanoo.

Kaikesta huolimatta koulukotien julkisuuskuva on Lehtolan ja Matelan mielestä liioitellun kielteinen. Koulukodeista puhutaan paikkoina, joissa nuoria kohdellaan mielivaltaisesti. Olot, joista nuoret tulevat, tahtovat unohtua.

– Eihän ole sen valvotumpaa kasvatusta kuin tämä. Ja niin pitää ollakin, Matela toteaa.

Koulukodin kantava ajatus on tehdä nuorten arjesta mahdollisimman tavallista, rutiininomaista ja ennustettavaa.

– Se on lähinnä ajan tappamista. Päivät menevät samalla lailla, kuvaa Pohjolakodissa asuva Aino.

Aino asuu sijaishuoltoyksikössä, Aleksi perhekodissa. Ulkoisesti ne eivät suuremmin eroa toisistaan, mutta ensin mainitussa henkilökunta on töissä vuoroissa, jälkimmäisessä taas perhekotivanhemmat asuvat nuorten kanssa vakituisesti.

Molemmissa on alkuillasta rauhoittumiselle varattu hiljainen tunti. Kännykkää saa käyttää iltapäivästä iltaan.

Aleksi ei tällä hetkellä opiskele, joten hän on käynyt päiväryhmä Dynamossa.

Siellä tehdään esimerkiksi ruohonleikkuun ja ruohonleikkureiden korjauksen kaltaisia pieniä töitä.

Ainon päiväohjelmaan on kuulunut tähän viikkoon asti koulunkäynti Pohjolakodin koulussa. Keskimääräinen luokkakoko on siellä 6–7.

– Se eroaa tavallisesta koulusta siinä, että opiskelu on rennompaa. Ja opettajilla on oikeasti aikaa opettaa, jos vain haluaa oppia.

Aleksi oli alun perin eri mieltä siitä, että tarvitsisi välimatkaa kaveriporukkaansa. Runsaan puolen vuoden jälkeen ajatukset ovat muuttuneet.

– Nyt olen huomannut, ettei se porukka sopinut minulle. Se sai vedettyä minut mukaan rikoksiin ja päihteiden käyttöön.

Aino taas on ollut koko sijoituksensa ajan sitä mieltä, että koulukoti on hänelle liian tiukka paikka.

– Minulle ei annettu mahdollisuutta olla rennommassa paikassa. Tämä on sosiaalityöntekijän mielestä sellaista tukea, jota tarvitsen.

Ensimmäisten parin vuoden aikana Ainosta tuntui, että koko ajan joka paikassa oli meneillään jokin asukkaiden välinen rähinä. Viime aikoina on hänen mielestään ollut rauhallisempaa. Tietysti tilanteisiin myös tottuu. Pohjolakodissa tilastoidaan väkivaltatilanteet. Alkuvuoden aikana niitä on ollut kuusi: kolme nuorten keskinäistä ja kolme henkilökuntaan kohdistunutta. Lisäksi 14 kertaa uhkaava tilanne on rauhoitettu pitämällä kiinni.

Ainon ja Aleksin mukaan tilanteita on joskus rauhoitettu tavalla, jossa voimankäyttö on ollut heidän oman näkemyksensä mukaan liiallista. Koulukodista liikkuvista hurjista huhuista he eivät asuinpaikkaansa kuitenkaan tunnista.

– Pohjolakoti on ollut olemassa niin kauan, että tästä kerrotaan kaikenlaisia tarinoita – vaikka sellaisia, että täällä ohjaajat hakkaavat nuoria. En nyt sanoisi niin, Aleksi toteaa.

Koulukoti-sanan huono kaiku ei ole syntynyt tyhjästä.

Oulun yliopiston sosiologian professori Vesa Puuronen on tutkinut koulukotien historiaa niihin sijoitettujen lasten ja nuorten näkökulmasta. Ensi syksynä Puuroselta ja Marjo Laitalalta ilmestyy aihetta käsittelevä kirja. Tutkimusta varten on haastateltu kymmeniä ihmisiä, jotka ovat olleet koulukodissa 1940-luvun lopun ja 1980-luvun puolivälin välisenä aikana.

Puuronen kertoo, ettei hänen tarkoituksenaan ollut käsitellä nimenomaan koulukotien negatiivisia puolia. Huonot kokemukset vain nousivat ihmisten tarinoissa esille.

– Joillakuilla haastatelluista oli myös hyviä kokemuksia. Valtaosa oli kuitenkin sitä mieltä, että koulukotiin joutuminen oli ollut heidän elämässään ratkaisevaa nimenomaan kielteisessä mielessä.

Huonot kokemukset alkoivat Puurosen mukaan jo syistä, joiden perusteella koulukotiin päädyttiin: Sijoitetut olivat huonommin toimeentulevien perheiden lapsia. Monet heistä eivät olleet tehneet sen vakavampia tekoja kuin olleet poissa koulusta.

– Se, miksi kukakin on koulukotiin joutunut, vaikuttaa hyvin mielivaltaiselta.

Elämää koulukodissa leimasi oikeudettomuus. Vanhempia ja sisaruksia saattoi päästä tapaamaan vain harvoin, jos ollenkaan. Puhelimella ei saanut soittaa. Kirjesalaisuutta ei noudatettu.

Koulukodeissa saatettiin käyttää ruumiillisia rangaistuksia, joita ei saanut käyttää vankilassakaan. Niihin johtivat toisinaan myös tahattomat teot. Puurosen mukaan esimerkiksi vuoteenkastelusta saatettiin rangaista raipoilla.

– Rangaistukset ovat jättäneet hyvin raskaat kokemukset ja katkeruutta ja vihaa yhteiskuntaa kohtaan.

Ruumiillinen rankaiseminen kiellettiin vuonna 1965, mutta Puurosen mukaan sitä tapahtui yleisesti senkin jälkeen.

Rangaistusten ohella koulukotilapset joutuivat pelkäämään toisiaan. Asukkaiden keskinäinen väkivalta loi pakkolaitoksille tyypillisen pelon kulttuurin.

Koulua ei ollut mahdollista käydä samalla tasolla kuin koulukodin ulkopuolella, ja jatkokoulutuspaikka jäi siksi usein saamatta. Töiden saamista vaikeutti lisäksi koulukotinuoren leima.

Monen kohdalla ainoaksi mahdollisuudeksi jäi rikollisuus. Siihen kannustivat myös koulukodeissa asukkaalta toiselle levinneet rikolliset tavat ja vinkit.

– Kun kaikkeen tähän on lisätty katkeruus, ei sieltä kovin yhteiskuntakelpoisia ihmisiä ole tullut, Puuronen tiivistää.

Koulukotitausta näkyi myöhemmässä elämässä monen kohdalla mielenterveysongelmina, ihmissuhdevaikeuksina ja työkyvyttömyytenä.

Moni joutui ennen aikojaan eläkkeelle siksi, että koulukodissa nuorena tehdyt raskaat työt olivat pilanneet terveyden.

Jotta ymmärtäisi koulukotien karua menneisyyttä, on tunnettava se kasvatusajattelu, joka niitä perustettaessa vallitsi.

Puuronen muistuttaa, että koulukotien alkuperäinen tarkoitus oli toimia rangaistuslaitoksina alaikäisille. Kun tähän yhdistettiin ajattelu, jossa fyysistä kurittamista pidettiin luonnollisena osana lapsen kasvatusta, syntyi kulttuuri, jossa ruumiilliset rangaistukset olivat hyväksyttäviä.

– Ajateltiin, että ”villipedoista täytyy tehdä ihmisiä”. Vielä kun ruumiillinen kurittaminen kiellettiin, koulukodeista valitettiin, että niiltä vietiin keinot. Kulttuuri välittyi aina eteenpäin.

Puurosen mukaan ruumiillinen kurittaminen ei ole vieläkään kaikilta osin jäänyt historiaan.

– Olen vuoden sisään saanut yhteydenottoja, joiden mukaan sitä on edelleen jossain määrin. Vaikka tietysti paljon on tapahtunut.

Laitosmaiset yksiköt, joissa lapset saattoivat asua suurissa saleissa kymmenien muiden kanssa, alkoivat jäädä historiaan 1970-luvulla. Nuorten sijoittaminen perhekoteihin ja perheenomaisiin laitosyksiköihin alkoi Pohjolakodista ja muodostui laitosmaisessa lastensuojelussa pian pääsäännöksi.

Vesa Puuronen lisää muuttuneiden asioiden listaan koulutuksen kehittymisen ja henkilöstön ammattimaistumisen. Kulttuuria on muokannut myös se, että ihmisten tietämys omista oikeuksistaan on lisääntynyt.

– Eiväthän silloin nuoret, joita oli saatettu pahoinpidellä jo pienestä asti, tienneet mitään oikeuksistaan. Nykyisin pienikin oikeuksien loukkaus kuten puhelimen käytön estäminen koetaan hankalaksi.

Asiat paranivat myös periaatteellisella tasolla, kun lastensuojelulakia vuonna 1984 muutettiin. Lakiin ilmaantuivat tuolloin ensimmäistä kertaa lasten oikeudet.

Viime syksynä käynnistyi sosiaali- ja terveysministeriön sekä opetus- ja kulttuuriministeriön johtama selvitystyö huostaanotettujen lasten kokemasta kaltoinkohtelusta ja väkivallasta. Tarkastelu ulottuu ensimmäisen lastensuojelulain aikaan eli vuosiin 1937–1983.

Sijaishuollon epäkohtien selvittäminen on ollut kansainvälinen trendi. Vastaavanlainen selvitys tehtiin viimeksi Ruotsissa, ja sen seurauksena valtiovalta pyysi sijoituspaikoissa väkivallan ja laiminlyöntien kohteeksi joutuneilta anteeksi. Heille on myös maksettu korvauksia.

Suomessa nyt meneillään olevassa selvityksessä korvauskysymykset eivät ole mukana. Peruspalveluministeri Susanna Huovinen sanoi viime kesänä, että korvauksiin otetaan kantaa mahdollisesti myöhemmin. Selvitys valmistuu keväällä 2016.

Samaan aikaan kun menneisyyden epäkohtia on ruvettu selvittämään, moni koulukodissa kasvanut on kertonut tarinansa julkisuudessa. Vesa Puurosen mukaan tapahtumista on kulunut nyt tarpeeksi aikaa.

– Meidänkin tutkimuksessamme osa ei ollut puhunut asioista edes puolisolleen, vaikka he olivat olleet naimisissa kymmeniä vuosia. Moni on syyttänyt itseään. Nyt he mielellään kertovat, kun joku kuuntelee.

Pohjolakodissa käy usein entisiä asukkaita koulukotiaikojaan muistelemassa. Kati Lehtola sanoo kuulleensa monta koskettavaa tarinaa.

Vierailut ovat usein opettavaisia hänellekin.

– Kun ihminen on kriisitilanteessa, hyvin pienetkin asiat saattavat jäädä hänelle lähtemättömästi mieleen. Se pitäisi meidänkin aina muistaa huomioida.

Kari Matelan mukaan yksi kolmasosa koulukodista lähtevistä pärjää myöhemmin elämässään kohtuullisen hyvin itsekseen ja yksi kolmasosa tuen avulla. Yhdelle kolmasosalle kasaantuu ongelmia, eikä tuestakaan ole heille apua.

Julkinen huomio kohdistuu harvoin niihin, jotka pärjäävät.

– Se, mitä meistä puhutaan, on aika yksipuolista. Itse kuitenkin näkee myös niitä valoisia puolia. Huippuhetkiä tässä työssä ovat ne, kun entinen asukas tulee katsomaan paikkoja oman lapsensa kanssa ja sanoo, että nyt menee hyvin, Lehtola toteaa.

Aleksin lähivuosien suunnitelmat näyttävät jo jokseenkin selkeiltä. Syksyllä olisi tarkoitus jatkaa ravintola-alan opintoja Oulussa. Haaveena on tehdä joskus laivakokin töitä.

Loppuvuodesta Aleksi täyttää kahdeksantoista. Sen jälkeen hän aikoo jäädä jälkihuoltoon Ouluun ja käydä koulunsa loppuun. Jälkihuolto tarkoittaa muun muassa tuettua asumista.

– Täältä saa kyllä tukea ja apua senkin jälkeen, kun täältä lähtee.

Aino ei ole miettinyt tulevaisuuttaan vielä yhtä tarkasti.

Vaikka hän pitää koulukotiin sijoittamistaan vääränä ratkaisuna, myös aikanaan koittava vapaus pelottaa.

– En ole saanut elää normaalisti niin kuin muut, ja sitten kun saan yhtäkkiä tehdä mitä haluan, tiedän, että tulee tosi vaikeaa.

Yksi osa tulevaisuudesta on kuitenkin jo kirkastunut.

– Haluan olla mahdollisimman paljon perheen kanssa ja ottaa menetetyn ajan takaisin. Pidän huolen siitä, etten enää ikinä joudu lukkojen taakse. Omista valinnoista se on kuitenkin kiinni. 6

Fakta