Jaana Kahra juhlii Ailin kanssa

Eeva Kauppinen
Oulun kaupunginteatterin näyttelijä Jaana Kahra on elänyt viisi vuotta Ailina - mikä ei ole tietenkään prikulleen totta.
Ensin Aili tuli vastaan Suomen hevosessa 2007, sitten Sirkku Peltolan trilogian kakkososassa Yksiöön en Äitee ota 2014.
Tänään Jaana Kahra hulmuaa viimeistä päivää Aili Kotalana. Kahra juhlii Ailin roolissa 35-vuotista taiteilijauraansa Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Samalla tulee täyteen 20 vuotta näyttelijänä Oulussa.

Jaana Kahran esittämä Aili on noin 60-vuotias, eronnut ja työtön. Käsikirjoittajan mukaan roolihenkilön sisimmän täyttää katkeruus, mutta myös rakkaus, romanttiset haaveet, into, himo ja intohimo.
- On erikoista näytellä samaa roolia kahdessa eri näytelmässä, Kahra toteaa.
Äite sanoo, että nauru näyttää Ailin naamalla itkun kaltaiselta ja päinvastoin. Ulosanti on vailla kohokohtia ja eleetön kuin laihan naisen etupuoli.
Soittaako tämä matta ja latta henkilö häntä esittävän Jaana Kahran sielun kannelta?
- Kyllä. Olen löytänyt itsestäni näyttämöllä erilaisia asioita. Ylläreitä. Oho, hups, mites mä tolleen tein? Mutta sehän ei ollut huono!
Aili on henkilö, josta puuttuu kaikki glamour. Juhlarooliksi tämä hermostoltaan hutera ja hivenen hissukka henkilö kelpaa silti aivan mainiosti.
- Ailihan kaipaa ihan kauheasti. Hän on onneton monissa asioissa eikä elämäntilannekaan ole kovin napsakka. Tässä just piilee se Ailin tunnistettavuus. Kaikilla ihmisillä on omat estonsa, pelkonsa ja kaipuunsa, Kahra sanoo.
Teatterissa roolit rakennetaan sisältä päin, omasta itsestä.
- Sisältä sen pitää löytyä. Muuten hahmo on päälle liimattu, Kahra korostaa.
- Jos henkilöihin ei voi samaistua, esitys ei kiinnosta yleisöä pätkääkään. Pitää olla joku henkilökohtainen osuma, mistä tunnistan itseni, äitini, kaverini, naapurini...

Jaana Kahra kuuluu lahjakkaaseen teatterisukuun. Hänen äidinäitinsä oli näyttelijä, ohjaaja ja sanoittaja Eine Laine, jonka ensimmäinen työpaikka oli Oulun Työväen Teatteri 1916. Kahran äiti on näyttelijä Eila Rinne (1920-1991) ja isä Kalevi Kahra (1927-1998).
Isoveli Kimmo Kahra työskenteli ohjaajana Oulun kaupunginteatterissa 1987-1989.
Eino Salmelaisen kirjassa Teatteriväkeä lähikuvassa (1965) Kahran äiti kertoo, että näyttelijäsukuun kuuluminen antaa määrätynlaisen tuen, varmuuden, olemassaolon oikeuden näyttämöllä.
"Siinä kasvaa sisu, tahto osoittaa olevansa suvun arvoinen. Mutta se aiheuttaa myös kalvavaa epäilyä: onko minulla olemassaolon oikeus yksilönä vaiko vain vesana."
Jaana Kahra sanoo, että liiallinen ammatin arvostus saattaa kääntyä myös esteeksi.
- Lapsena ja nuorena haaveilin salaa teatterista. Ammatin arvostus oli niin järjettömän suuri, omien vanhempien kautta. Meillä ei kotona koskaan esimerkiksi juoruiltu eikä kerrottu tylsiä juttuja töistä.

Näyttelijän ammatti on tänä päivänä tuhansien nuorten unelma. Haastavista työajoista huolimatta se on sitä yhä myös Jaana Kahralle.
- Onhan se parhaimmillaan antava ja henkisesti elättävä ammatti.

Fakta

, syntynyt Porissa 1957, mistä perhe siirtyi Tampereelle ja Helsinkiin. Asuu Oulussa.
Näyttelijäntyön perusteet 1-3, puhe- ja lauluilmaisu 1983, Lauri Leinosen laulukurssit 1987-88, pitkä jatkokoulutuskurssi 1989 ja 2001.
Näyttelijäharjoittelija ja näyttelijä Savonlinnan kaupunginteatteri 1982-1987, Kemin kaupunginteatteri 1987-1995, Oulun kaupunginteatteri vuodesta 1995.
mm. Bobby Fisher asuu Pasadenassa (Ellen) 1995, Kissa kuumalla katolla (Mae) 2000, Rakkausjuttu (nainen 13-44 v.) 2001, Maria Silfvan (Johanna Roos/ Louise Hall) 2003, Mobile Horror (Terhi) 2003, Valmentaja (Meerit) 2004, Turistin paluu (Meena) 2005, Kuningatar K (kuningatar Kristiina) 2007, Suomen hevonen (Aili) 2007, Sotaturistit (adjutantti) 2009, Kuinka äkäpussi kesytetään (Grumio) 2009, Prinsessa Rosa Ruusunen (ilkeä haltijatar Luna) 2010, Ronja Ryövärintytär (Undis) 2013, Yksiöön en Äitee ota (Aili) 2014, Sänky (Äiti) 2015, Viimeinen valssi (kotipalvelun apulainen) 2015.

Artikkelin lähde Kaleva