Miksi juuri dekkareita?

Kolumni

Kati Hiekkapelto

Lähes jokaisessa haastattelussa minulta kysytään, miksi kirjoitan dekkareita. En ole oikein osannut vastata, sillä totuus on, että minä en tiedä miksi kirjoitan niitä.

Kaiken lisäksi tuo kysymys häiritsee minua suunnattomasti. Se ärsyttää minua yhtä paljon kuin nolo vastaukseni: ”Ööh... Se oli vaan semmonen päähänpisto.”

Eräs kollega kysyi minulta kerran, olenko huomannut, miten monet ajattelevat, että dekkari olisi jotenkin laskelmoitu teko. Siihen osasin vastata hyvin selkeästi: olen.

Olen aistinut joidenkin luulevan, että dekkarin kirjoittaminen on automaattinen rahasampo, ja siten motiiveiltaan epäilyttävää toimintaa.

Onhan se totta, että jotkut dekkarit myyvät erittäin hyvin. Mutta sekin on totta, että läheskään kaikki eivät. Sama ilmiö pätee tietääkseni muuhunkin kirjallisuuteen. Se, mitä teokselle tapahtuu sen valmistumisen jälkeen, ei ole taiteilijan käsissä. Suomalaisen kirjailijan, myös kohtalaisen hyvin myyvän, vuositulot ovat järkyttävän pienet.

Kukaan järkevä ihminen ei ala kirjailijaksi, ei edes dekkarikirjailijaksi, rikastuminen tavoitteenaan. Ja vaikka alkaisikin, niin mitä se haittaisi. Ainahan voi yrittää. Suosittelen kuitenkin esimerkiksi lääkärin ammattia.

Olen myös miettinyt, onko kysymys sukupuoli- ja/tai genresidonnainen.

Kysytäänköhän samaa Matti Röngältä tai Jens Lapidukselta? Koetaanko rikoskirjallisuus useista loistavista naiskirjailijoista huolimatta miehiseksi alaksi?

Poliisit, väkivalta ja yksityisetsivät pursuavat testosteronia, ainakin mielikuvien tasolla.

Mutta johtuuko se siitä, että rikosten maailmaa ovat kuvanneet enimmäkseen miehet? Ja johtuuko se puolestaan siitä, että lähes koko kirjallisuuden kenttä on näihin päiviin saakka ollut miesten temmellysmaata?

Kysytäänkö elokuvaohjaajalta, miksi hän ohjaa elokuvia, tai runoilijalta, miksi juuri lyriikkaa sykkivät hänen suonensa? Jne. Jne. Jne. Yli kymmenvuotisen erityisopettajan urani aikana kukaan ei kysynyt, että miksi juuri erityispedagogiikkaa.

Vaikeinta vastaamisessa on ehkä kuitenkin se, että en halua perustella kirjoittamistani.

Se on vähän kuin joutuisi perustelemaan olemassaoloaan. Kirjoittaminen – kaikesta luomiseen liittyvästä tuskasta huolimatta – on sisäinen pakko, ja sitä paitsi kivaa.

Lopulta saan sanat Wisława Szymborskan runosta:

”Onko siis olemassa maailma, jossa ohjaan vapaasti kohtaloa?/Aika, jonka kahlitsen kirjainten ketjuihin?/ Olemassaolo minun käskystäni päättymätön? /Kirjoittamisen ilo. / Ikuistamisen mahdollisuus. / Kuolevaisen käden kosto.”

Päätän tästä lähtien vastata nolostelematta: Ööh... Dekkari oli päähänpisto. Minä haluan kirjoittaa!