Artikkelin lähde Kaleva
Eeva Kauppinen Kaleva
Helsinki Oululaissyntyinen näyttelijä Pekka Huotari sanoo kirjoittaneensa rakkausromaanin. Se on pikku yllätys, sillä kirja Pöljänpojan vakuutus (Like) sisältää rankkaa tinttaamista, tolskaamista ja hekumaharrastusta.
Yksi kahtiajakoisen tarinan tapahtumapaikoista on Oulu, tarkemmin Kastelli.
Kirjan keskushenkilön, Hannu Kärmetkiepin, lapsuuden kotinurkat sijaitsevat Huotarin omassa kasvuympäristössä.
Muuten liikutaan maatilalla ja mökillä Raahen suunnalla ja "Itäinenkeskuksessa", joka muistuttaa Helsingin Itäkeskusta ainakin nimeltään.
"Olen Kastellin kolleja. Kastelli on ympäristö, jonka tunnen. Päähenkilö oli helppo sijoittaa siihen ympäristöön", Helsingin kaupunginteatterissa työskentelevä Huotari kertoo.
"Isosiskoni on asunut kaikki nämä vuodet Oulussa. Äidin puolelta on sukua Siikajoella, missä aina piipahtelen. Olen pienestä pojasta saakka metsästänyt. Metsästysmaani ovat siellä."
Ken lukee Huotarin esikoisromaanin, voi maalata näitä maisemia mielessään.
Kirjan pikkupoika haluaisi olla isänsä lähellä, mutta viinapiru seisoo välissä. Isän kaipuun kuvaus on riipaisevaa. Linnustusretkellä poika uskoo isän humalapäissään ampuneen hänen suojelusenkelinsä.
"Itkimme isin kanssa kahdestansa kivisessä kotuksessa keskellä kaikkeutta, vellovaa valtamerta. Mantereelle ja minne muualle tahansa täältä oli mitä mahdottomin matka. Täällä taivas oli kurkottunut kauhean korkealle, se ylti ylhemmäs kuin missään muualla maailmassa. Mutta isi oli lähempänä minua kuin kuunaan koskaan. Sitten hän alkoi karkkua taas kauemmaksi ja tuupsahti tajuttomaksi."
Piskuinen Hannu-poika tosiasiassa toimii itse isänsä suojelusenkelinä useinkin.
Poika on ymmyrkäisenä maailmaan päin. Hän on täynnä elämän halua, mutta aikuisten maailma karahtaa vastaan raakana ja hallitsemattomana.
Kirjan aikuisella keskushenkilölläkin on lipittelyn halua ja laukeilun lahja, joka kääntyy kiusalliseksi vaivaksi.
"Aikuisena hän rupeaa kaipaamaan jo kuollutta isäänsä ja rakentaa aikakonetta. Hän olisi valmis menemään miten litistetystä lävestä tahansa, voisi muuttua vaikka muunlaiseen molekyylimuotoon, jos saisi vielä kerran halata isäänsä", Huotari kiteyttää.
Kirjan kaksi tarinaa solmitaan yhteen ihan lopussa.
"Kirjassa on paljon oikeasti tapahtunutta ja totta. Siinä on myös kuultua ja vähän varastettuakin. Ja onhan siinä myös kompostista kaivettua Kalevalaa."
Kirjoittaminen on kiinnostanut Pekka Huotaria jo kauan. Kun hän aikoinaan pyrki Oulusta näyttelijälinjalle Teatterikorkeakouluun, hän pisti ennakkotehtävät sisään myös dramaturgian koulutusohjelmaan.
"Mutta sinne en päässyt ja näyttelijälinja aukesi. Kirjoittaminen on siitä saakka pyörinyt mielessä. Että olisi ihana vaan joskus jotakin jolloinkin kenties", Huotari kertoo.
Vuonna 2007 hän sitten vihdoin osallistui kirjailija Mari Mörön pitämälle nettikirjoittamiskurssille Helsingin kaupunginteatterin koulutustoimikunnalta saamallaan apurahalla.
"Kurssilla tulin harjoitustöinä vähän kuin vahingossa kirjoittaneeksi kolme keskeistä kappaletta tähän kirjaan: aikuisen äijän maanisen monologin, joutsenen ampumisen ja newfoundlandinkoiran ruhjomisen", Huotari sanoo.
"Mari tuntui tykkäävän mun töistä. Hän kehotti jatkamaan kirjoittamista. Piti tehdä päätös, miten rupean lihottamaan romaania näiden kohtausten ympärille."
Romaanin kirjoittaminen oli Pekka Huotarin mielestä ihan mieletöntä herkkua.
"Olen ehkä pikkuisen vammautunut ryhmätyöhön. Ja teatteri on ryhmätyötä jos mikä. Teatterin tekemisessä on monta välikättä: ohjaajaa, kirjailijaa ja teatterinjohtoa. Siellä pääsee loppujen lopuksi niin vähän vaikuttamaan siihen, mitä tekee."
"Mutta kun kirjoitan, saan kirjoittaa juuri siitä, mikä mielen päällä pyörii. Se on ihan mielettömän terapeuttista touhua."
Pekka Huotari kaivaa nahkatakin povitaskusta mustakantisen muistikirjan. Se kulkee hänellä aina mukana.
"Annan nyt hetken itselleni huohotusaikaa. Tämä oli kuitenkin niin pitkäaikainen prosessi. Tein kaikki vapaa-aikani tuota työtä. Katsotaan, jos ilmestyy joku uusi ajatus tai uusi tarinan tynkä. Kivaa on se, että olen saanut polun pään auki."
Artikkelin lähde Kaleva