Artikkelin lähde Kaleva
Pekka Huotari:
Pöljänpojan vakuutus.
Like 2014.
Oulun Kastellissa 60-luvulla kasvanut ja pääkaupunkiin päätynyt Hannu Kärmetkieppi on Pekka Huotarin esikoisromaanin minäkertoja.
Ensi lauseesta alkaen suggestiivinen kerronta seuraa vuoroluvuin Hannun lapsuutta ja aikuisuutta. Menneisyys selittää nykyisyyttä, ja milloin ei selitä, niin ainakin peilautuu siihen.
Pintataso kuvaa ihmissuhteiden arkea vaikeuksineen. Parinmuodostus ei ota onnistuakseen. Naiset ovat riistaa, mitä kuvataan estottomin eläinmetaforin: on emakoita ja kantturoita. Tämä selittyy päähenkilön kyynisyydellä ja sarkasmilla, mutta vain osin.
Myyttisellä tasolla naisen metsästys liittyy primitiiviseen ajatteluun. Hannu on jo koulussa innostunut Kalevalasta ja kansanrunoudesta, erityisesti Lemminkäisen Hirven hiihdännästä.
Aikuisenakin häntä kiehtoo sama Don Juan -hahmo, jos ei idealisaationa niin ainakin identifikaationa. Lemminkäinen hiihti hirviä, kaatoi naisia. Ylikierroksilla käyvä Hannu pyydystelee Hietaniemen hautausmaalla jopa irrallaan juoksentelevia vittuja.
Ei se ole kirjan ainoa fantastinen jakso. Mutta se on moderni tulkinta rakkauden ja kuoleman ikuisesta liitosta!
Hannun tarina on myös julman opettavainen kehityskertomus kuvitelmien romahtamisesta ja todellisuuteen heräämisestä. Joulupukki murhataan, suojelus-
enkeli surmataan.
Entä joutsen? Tuonen lintu kulkee Hannun kumppanina keskellä rehevintäkin huumoria - ja sitä on teoksessa paljon. Mutta on myös kuolemantapauksia, sairautta, mielen järkkymistä, itsetuhoisuutta, hätää, yksinäisyyttä.
Myyttejä riisuva ja vahvasti seksuaalinen kerronta on altis freudilaisille tulkinnoille.
Viattomuuden linnun ja pyhän hengen vertauskuvan kyyhkysen kuolettaminen metsästysretkellä, mieheksi tulemisen initiaatioriittinä, rinnastuu ensimmäisen orgasmin suovaan masturbaatiokokemukseen.
Lihan kuolettaminen on hengellinen, kieltäymyksen ilmaus. Lintu puolestaan on aseen ohella miehen sukupuolielimen eufemistinen kielikuva.
Pakaraan tatuoidut kansanrunosäkeet Kyllikki-neidistä viittaavat nekin sooloseksiin, jossa nyrkkiin puristettu miehen käsi on kovassa käytössä.
Kirjoihin viedyissä kansanrunoissamme on runsaasti rivona pidettyä sanastoa. Sitä käytti Anu Kaipainenkin romaanissaan Poimisin heliät hiekat (1979), joka kuvaa runonlaulaja Larin Paraskea.
Kansanrunoutemme tyylikeinoja on vahva alkusoinnuttelu. Samalla äänneaineksella alkavia sanoja on kosolti myös Huotarin romaanissa; virkkeessä virkkeen perään.
"Seuraava suttura ei ollut inhimillinen ihminen vaan tunteeton tavara."
Kun 400-sivuisen romaanin rakentaa sanastoltaan alkusointuperiaatteelle, se vaatii tekijältä kielen nyanssien hallintaa, ja siinä Huotari on etevä. Joskus tosin tarina on vaarassa tuhoutua tekniseen taituruuteen, näsäviisaan näppäryyteen niin kuin artistisuudessa aina.
Alkusointuinen kieli ei kuitenkaan ole irrallinen koriste vaan luo ironista etäisyyttä kerrottuun. Lisäksi se liittyy päähenkilön ja jo hänen isänsä korostamaan ajatukseen oman suvun kalevalaisista kytkennöistä ja jopa suorasta sukuliittymisestä todellisiksi uskottuihin kansanrunojen sankareihin.
Todellisuudessa on vaikea elää, mutta vaikea on elää illuusioissa ja harhoissakin.
Esko Karppanen
Artikkelin lähde Kaleva