Jussin torvesta tuli kelkka

Esko Aho Kaleva
Oulu Ylitorniolta Ouluun tullut nuori rakennusteekkari Juhani "Jussi" Niva on juuri puhaltanut tenoritorvellaan pitkän vappukeikan Rattori-Klubilla.
Työläisten ja opiskelijoiden suuren juhlan viettäjästä alkaa tuntua, että hänen on pakko päästä vähän huilaamaan.
Katse vakaasti horisontissa, sylissä olevaa tenoritorvea kaksin käsin sylisään pidellen Jussi päättää suunnata ylös vinttikerrokseen, missä sijaitsee orkesterin tilapäinen lepohuone.
Huoneen nahkasohvalla istuvat näkevät tupsulakin liikkeistä, miten hienosti portaiden välitasanteen vaikea käännös Jussilta sujuu. Pieni tuumaustauko. Pian tulevat näkyville myös kasvot ja valkoinen teurastajan takki.
Enää viimeinen, ratkaiseva askel.
Tämä tarina on peräisin 1970-luvulta vanhimmasta, Torikadun ja Albertinkadun kulmassa sijainneesta Rattori-Lupista.
Teekkaritorvet eivät silloin vielä liikoja harjoitelleet esityksiään, vaan luottivat enemmän ystäväänsä Lapin Kultaan ja innostuksen voimaan.
Riveissä näkyi harrastajia ja oululaisia ammattilaisia Puolustusvoimien nykyisestä ylikapellimestarista Elias Seppälästä lähtien, koska yleisenä pääsyvaatimuksena oli vain nuottitelineen kokoamiskyky.
Rattorin portaiden ylätasanteella Jussi keskittyy, jopa hymyilee nousua lepohuoneen sohvalta jännityksellä seuraaville kollegoilleen.
Sitten hän erehtyy nostamaan oikean jalkansa noin viisi senttiä liian korkealle.
Torven ja vartalon yhteinen painopiste siirtyy peruuttamattomasti taaksepäin. Kuin hidastetussa filmissä mies rojahtaa selkä edellä takaisin tulosuuntaan.
Hetken aikaa kuuluu kolinaa ja pauketta. Ystävät rientävät katsomaan, miten kävi.
Jussi istuu portaiden alimmalla askelmalla tuttu tupsulakki päässä ja sama tyytyväinen ilme kasvoillaan. Hän ei selittele eikä voivottele. Torvi on yhä sylissä, mutta tuhannen rutussa.
Musikantti näyttää selvinneen pudotuksesta pelkillä mustelmilla. Vapun vietto voi jatkua.
Legenda piirtyy kellertävin kirjaimin Teekkaritorvien historiaan. Jussin instrumenttia torvet kutsuvat sen jälkeen kelkaksi. Jotkut puhuvat myös rusinasta.
Korjattuna soitin palaa vielä kerran esiintymislavoille, kunnes se katoaa täysin palvelleena jonnekin tenoritorvien taivaaseen.
Tänä päivänä Jussi Niva on 67-vuotias. Hän siirtyi eläkkeelle valtakunnallisen Suunnittelukeskus Oy:n aluepäällikön tehtävistä 2010. Aktiivinen oma torveilu on jäänyt, mutta kiinnostus musiikkiin ei.
Ennen kaikkea Jussi muistaa yhden jos toisenkin hauskan tarinan Teekkaritorvien alkutaipaleelta.
Eräänä vappuna Torvien rynnäkköryhmä oli liikkeellä teekkarien kunnostamalla vanhalla lavapaloautolla, kun oikea paloauto ajoi Saaristonkadulla pillit vinkuen ohi.
Yhteistuumin päätettiin lähteä oululaisittain apuun. Silloinen klarinetisti, nykyään Valmetin paperitehtaat-liiketoimintayksikön johtaja Kari Nettamo, työnsi päänsä ulos auton ikkunasta ja karjui kurkku suorana "puupää, puupää", koska sireenin vinguttaminen oli kaupungissa kiellettyä.
Palopaikka sijaitsi puutalon vintillä Mannerheimin puiston lounaislaidalla, missä pikkupojat olivat päättäneet ryhtyä paistamaan makkaraa avotulella.
Torvet panivat nuottitelineet pystyyn ja ryhtyivät soittamaan tulipalomusiikkia. Tunnelma oli rennon riemukas kuin koulun palossa.
Kun Jussilta tänään kysyy, vaihtaisiko hän yhtään vappua pois ja mitä mahdollisesti tekisi toisin, ikiteekkari miettii pitkään ennen kuin vastaa.
"Ehkä olisi kannattanut ryypätä vähemmän."
Tätä syvämietettä kaikki asianosaiset tänäkin vappuna noudattakoot, vaikka Jussin kasvoilla häivähtää lauseen aikana sama hymy kuin silloin kelkan kanssa Rattori-Lupin portaissa.



Creative Commons -lisenssi
Artikkelin lähde Kaleva