Artikkelin lähde Kaleva
2.6. saakka.
"Näkyäkseen, tumma tarvitsee vaalean, tuntuakseen, ilo tarvitsee surun."
Näillä sanoilla oululainen kuvataiteilija Anja Kurikka
(s. 1956) avaa jotakin luomisensa lähtökohdista. Kurikka on työstänyt kajasteessa esillä olevat teoksensa ennen matkaansa Italian Materaan, perillä Materassa ja matkan jälkeen Suomessa.
Kerrokselliset ja riisutut, paikka paikoin häilyvästi esittävistä elementeistä vihjailevat maalaukset ovat eräänlaisia valon ja väriharmonioiden tutkielmia.
Kurikan aineeton ilmaisu näyttäytyy intuitiivisena, ikään kuin taiteilija kanavoisi mielentilojaan värittämiinsä hetkiin.
Ennen matkaa sävyt ovat tummia ja viileitä, mutta niiden läpi kuultaa valoa, kenties etiäisenä Italiasta. Matkan aikana tummat sävyt alkavat hehkua, matkan jälkeen ne maanläheistyvät.
Näyttelyn toinen kuvataiteilija, oululainen Kaisahelena Haapala (s. 1959) käsittelee teoksissaan jälkiä, kuvia ja jälkikuvia. Sitä miten hetken kokemus vaikuttaa ja siivittää toimintaa.
Kaisahelena Haapala antaa tästä konkreettisen esimerkin: Taiteilija on videoinut aaltoilevaa rantavettä, minkä ideaa ja muotoa hän lähtee työstämään taiteeksi.
Videossakin kuvattujen vaiheiden jälkeen jäljestä syntyy kuva, tässä tapauksessa hieman action-painting -tyyppisesti toteutettujen siniroiskeisten emalilautasten installaatio.
Teosta voi tarkastella sen dynaamista toteutustapaa myöten vaikkapa väriopin teoreetikon Johannes Ittenin ajatuksesta, että ympyrän muoto symboloi liikkuvaa henkeä ja sitä vastaava väri on sininen.
Näyttelyn kahta taiteilijaa, Kurikkaa ja Haapalaa, tuntuu yhdistävän monikin asia, erityisesti se, että he ovat molemmat prosessissa, käsittelevät teosten eri vaiheita.
Haapala tarkastelee kuvan synnyn vaiheita kuljettamalla katsojan inspiraationsa alkulähteille ja avaamalla konkreettisesti tekemisensä prosessia.
Kurikan prosessi tuntuu olevan henkilökohtaisempi, sekä konkreettiseen että sisäiseen matkaamiseen liittyvä.
Terhi Peltonen
Artikkelin lähde Kaleva