Artikkelin lähde Kaleva
Jarno Mällinen teksti
Teija Soini kuvat
"Kun olen synnytyssalilääkärinä, käyn laittamassa puudutuksen tai puhkaisemassa kalvot, piipahtamassa, ja voi olla, ettei potilas muista koskaan tavanneensa minua", sanoo Tytti Raudaskoski, Oysin äitiyspoliklinikan ylilääkäri.
Tai sitten muistaa - kuten muuan äiti:
"Makasin synnytyssalissa, kun yhtäkkiä kuulin äänen: ’Jaaha. Nyt otetaan käyttöön järeämmät välineet.’ Katsoin äänen suuntaan. Vuoteen jalkopäässä seisoi topakka vaalea nainen kädet puuskassa. Aloin heti pinnistää kovemmin. Järeämpiä välineitä ei tarvittu."
Raudaskosken ura synnytyslääkärinä on kestänyt kolmisen vuosikymmentä. Niin pitkään aikaan mahtuu potilaskertomuksia laidasta laitaan, mutta selvää on, että monille hän on jäänyt mieleen tomerana ja suorapuheisena, jopa ronskina hahmona. Edellä kuvatunlaisiin anekdootteihin törmää helposti.
Haastattelussa ronskius on Raudaskoskesta kaukana. Hän puhuu rauhallisesti ja lämpimästi, suoraan silmiin katsoen. Olemus on äidillinen sormenpäitä myöten: pehmeänpyöreät kädet sopivat synnytyslääkärin tehtäviin, toteaa eräs vastaanotolla käynyt.
Tällaisista piirteistä kenties johtuu, ettei suorapuheisuutta välttämättä koeta tylyytenä. Totta on myös, että Raudaskoski saattaa jäädä ohi vilahtavaksi hahmoksi, varsinkin jos kyseessä on niin sanottu normaalisti etenevä raskaus.
"Niitä kohtaan lähinnä synnytyssalissa päivystäessäni", hän sanoo. "Normaalisti etenevät raskaudet ovat neuvolaseurannassa, kun taas meillä äitiyspoliklinikalla hoidetaan ras-
kauksia, joissa on jokin ongelma - äidin perussairaus tai raskausajan vaiva. Aika paljon on verenpaineongelmia, raskausmyrkytystä, diabetesta, ennenaikaisen synnytyksen uhkaa."
Raudaskosken tehtävänä on ennen kaikkea lääketieteellinen arviointi ja seuranta: voivatko äiti ja lapsi hyvin, onko raskauden jatkaminen turvallista. Vaikka "synnytys on yksi ihmiselämän vaarallisimmista tilanteista, jossa myös riskittömälle voi tulla ongelmia", päättyvät riskiraskaudetkin yleensä onnellisesti.
"Nyky-Suomessa äiti ei juuri koskaan kuole synnytykseen, ja lapsen kuoleminen kohtuun osuu kahdelle tai kolmelle tuhannesta. Synnytyssalissa voi tulla hyvinkin haasteellisia tilanteita - esimerkiksi raju synnytysvuoto - mutta kun tiedossa on skeema, jonka mukaan edetä, varmuus selviytymisestä lisääntyy."
Silti työvuoteen mahtuu perheitä, jotka menettävät vauvansa. "Todella surullisia tapauksia."
Silloin potilastapaamiseen pitää varata kunnolla aikaa ja varmistaa, ettei puhelin soi eikä oveen koputeta. Tilanne on raskas lääkärillekin.
"Sellaisen keskustelun jälkeen takki on tosi tyhjä. Jos tuntuu, että oma ammatillisuus alkaa kärsiä, järjestetään työnohjausta. Hirveän tärkeää on myös vertaistutorointi - että löytyy kollega, jonka kanssa voi tuulettaa päätään."
Mutta kuten sanottu, useimmiten Raudaskoski on työssään onnellisten asioiden äärellä. Kysymykseen, onko kuoleman ja vakavien sairauksien suhteellinen vähäisyys vaikuttanut alan valintaan, hän vastaa epäröiden.
"Luulen, että se merkitsee paljon... mutta tuskin on ratkaisevaa. Viihtyisin varmaan geriatrinakin."
Ehkä taustalla on pikemminkin seikka, jota Raudaskoski on tähdentänyt nuorille lääkäreille: ensimmäisen työpaikan valinta on tärkeää, sillä se ohjaa usein koko uraa. Itse hän erikoistui naistentauteihin ja synnytyksiin oltuaan kesätöissä Naistenklinikalla sekä Raahen aluesairaalan synnytyssalissa.
"Jos olisin mennyt ensiksi korvapuolelle töihin, voisin olla korvalääkäri. Ihmisellä on taipumus innostua siitä, mihin keskittyy, ja äitiyspuolella näkyy lääketieteen koko kirjo. On mitä erilaisimpia sairauksia, ja toisaalta ollaan perimmäisten kysymysten äärellä", hän pohtii ja kiteyttää työnsä keskeisen annin:
"Äiteihin saa hirveän hyvin lääkäri-potilassuhteen ja kontaktin. Potilassuhteista tulee pitkiä ja niissä pääsee lähelle ihmistä."
Pitkäaikaisimmat potilaansa Raudaskoski on tavannut jo kohdussa uiskentelevina sikiöinä, sittemmin omaa lastaan odottavina naisina. Aikuisena potilassuhde voi alkaa raskauden suunnittelusta - esimerkiksi sydänvian takia - ja jatkua jälkitarkastukseen.
Tai sitten aina vaihdevuosioireiden hoitoon; Raudaskoski on paitsi synnytyslääkäri, myös yksityisvastaanottoa pitävä gynekologi. Väitöskirjansa hän teki hormonikorvaushoidosta.
Lukioaikoina hän oli innostunut biokemiasta ja haaveili tutkijan urasta. "Mutta heti kun tapasin ensimmäiset potilaat, tajusin haluavani työskennellä ihmisten enkä mikroskoopin kanssa."
Monesti potilassuhde syvenee seuraavien raskauksien myötä. Keskusteluissa käsitellään suuria asioita, sukupuolisuutta, parisuhdetta, perheen perustamista, ja palaute voi olla palkitsevaa.
"Parasta on, kun joku tulee sanomaan vuosien jälkeen, että kun olin raskaana ja oli todella vaikeaa, sanoit jotain, joka auttoi sen yli."
Tyypillinen vaikeus on synnytyspelko. Usein taustalla on laajempi elämänongelma, perusluottamuksen puuttuminen, joka hakee kohteensa synnytyksestä. Raudaskoski yrittää analysoida yhdessä äidin kanssa, mistä oikein on kysymys, ja tukea ajatusta, että elämässä voi käydä myös hyvin.
Synnytyspelko liittyy yhteen Raudaskosken tutkimusaiheista, synnytyskivun hoitoon. Hän kehuu kehityksen menneen oikeaan suuntaan ja kutsuu hoitokielteisiä mielipiteitä "esihistoriallisiksi".
"Se kätilökunta, joka suhtautui puudutuksiin kielteisesti, on aikaa sitten siirtynyt eläkkeelle. Ehkä taustalla oli henki, että puudutus koettiin pelin menettämiseksi. Ja onhan ajateltu, että se jotenkin jalostaisi naista, jos kivulla synnyttää."
"Työssäni olen kannustanut kivunlievitykseen aina kun siihen on tarvetta. Turhaakin kivunlievitystä on: liian aikainen puudutus voi hidastuttaa synnytystä. Jonkin verran pitäisi alkuun kärsiä kipua."
Toinen potilasryhmä, jossa Raudaskoski kohtaa horjuneen perusluottamuksen, ovat päihdeongelmaiset äidit. 1990-luvun alun lama vaikuttaa hänen mukaansa yhä: tuolloin syntyneet, turvattomasta kasvuympäristöstä kärsineet lapset ovat nyt itse lapsentekoiässä, ja toisinaan syrjäytyminen periytyy sukupolvelta toiselle. Näissä tapauksissa potilassuhteiden toivoisi olevan vieläkin pitempiä.
"Päihdeongelmaisen nuoren naisen raitistuminen ja turvallisten elinolojen saaminen lapselle on pitkä tie. Kun joskus huomaa asioiden menevän pikkuhiljaa parempaan suuntaan, jaksaa työtä paremmin. Ongelmana kuitenkin on, että kun lapsi on maailmassa ja kotiutuu äitinsä kanssa, me kadotamme heidät silmistämme."
Raudaskoski oli vastikään äitiysneuvolaohjeistusta uudistavassa työryhmässä, joka suuntasi resursseja syrjäytyneiden ja mielenterveysongelmaisten suuntaan.
"Ettei tarjota saman verran kaikille, vaan enemmän niille, joilla ei mene hyvin."
Toisia on helppo tukea, kun oma perusluottamus on kunnossa.
"Lapsuuteni oli hyvin turvallinen. Äitini on tosi vahva nainen, hän oli paljon minun ja sisarusteni kanssa ja kannusti opiskelemaan. Kun luin erikoislääkäritenttiin ja olin kuukauden vapaalla töistä, polkaisin joka aamu äidin luo, luin vinttikamarissa, ja äiti huuteli välillä syömään."
Turvallisuus säteili omaan äitiyteen. Raudaskoski ei kokenut synnytyspelkoa, mutta perheen ja uran yhdistäminen johti krooniseen huonoon omatuntoon. 80-luku oli vielä aikaa, jolloin lapsia pidettiin ennen kaikkea naisen projektina.
"Joskus kun lapset sairastivat ja itselleni oli sovittu esimerkiksi leik-
kauksia, miehen oli pakko jäädä kotiin. Hänen työnantajansa sanoi kerran tällaisessa yhteydessä, että kyllä se on ensisijaisesti äiti, joka jää lapsia hoitamaan."
"Puun ja kuoren välissä kiemurtelin. Lääkärin työ on hirveän sidonnaista. Kumpikin lapsi sanoi, ettei ala ainakaan lääkäriksi. En tiedä, liittyykö se tähän."
Raudaskoski sanoo olevansa ylpeä ekologisiksi ja valveutuneiksi aikuisiksi varttuneista lapsistaan. Johtoaatteina kasvatuksessa olivat suvaitsevaisuus ja toisten kunnioitus. Sama koskee potilassuhteita:
"Kaikki lähtee siitä, ettei koskaan kävele ihmisen yli. Kun kuuntelee ja antaa toisen puhua, keskittyy ja myötäelää, se voi auttaa."
Artikkelin lähde Kaleva