Artikkelin lähde Kaleva
Riikka Lehtovaara
Pienet jäätävät hetket paljastivat, että jotain oli pahasti pielessä.
Lapsi aisti ilmapiirin äkillisen viilenemisen, kuuli oudot itkuiset puhelut ja riidat, jotka repesivät sekunneissa kaoottiseksi huutamiseksi.
"Vanhemmilleni oli totaalinen shokki, että äidin pikkuveli oli tehnyt miljoonien markkojen velat ympäri Pohjois-Pohjanmaata. Äitini kotitila oli pantattu moneen kertaan eri pankeille."
Kirjailija Tiina Piilola, 36, muistelee menneitä kotisohvallaan Jyväskylän Kypärämäessä.
Hänen perheensä on yksi niistä noin 130 000 kotitaloudesta, joille 1990-luvun alun lama merkitsi järjetöntä määrää velkaa.
Piilolan äiti työskenteli työmaaruokalassa, isä tehtaassa. Suku piti tiiviisti yhtä.
Parikymppinen eno yritti jatkaa kotitilaa isovanhempien eläköityessä. Kaikenlaista piti hankkia traktorista lähtien. Eno piipahteli kylässä, käväisi hakemassa nimen takauspaperiin äidin työpaikalla, tuosta vain ruokatunnilla. Kukapa olisi kieltäytynyt allekirjoittamasta, kun kyseessä oli kotitilan kohtalo ja lämpimät sukulaissuhteet.
Kunnes totuus alkoi paljastua.
Enon velkoja olivat taanneet kaikki sukulaiset ja moni naapurikin. Piilolan vanhemmat olivat allekirjoittaneet niistä suurimmat.
"Tuntui, että pankinjohtajatkin yllättyivät velan määrästä", hän hymähtää.
Piilolan lapsuusmuistot rakentuvat tällaisista kuvista: Tyytyväinen tyttö hypähtelee koulusta kohti kotia. Askel on kevyt, mieli iloinen. Kotipihassa kulku pysähtyy. Postilaatikosta pilkottaa pankin kirjekuori, ja tuttu kuristus puristuu kurkun ympärille.
Keittäjä ja tehdastyöläinen lyhensivät enon velkoja 20 vuotta, satoja euroja jokaikinen kuukausi.
"Summista ei ole koskaan puhuttu ääneen, mutta omakotitalon verran on mennyt."
Lämpimät välit katkesivat enoon, mutta myös mummoon ja pappaan. Äiti epäili, että jollain tavalla isovanhemmat olivat varmasti ymmärtäneet, etteivät nuorimman pojan lukemattomat vekselit uponneet vain tilan pitoon.
Tiina ei surrut taloudellista ahdinkoa. Hän oli kiltti tyttö, joka harrasti halpoja asioita, lukemista ja partiota.
"Minulle traagisinta oli se, että välit mummoon katkesivat. Hän oli ollut minulle henkinen äiti, koska oma äitini teki paljon töitä. Olin viettänyt mummon kanssa viikonloput ja lomat, yhtäkkiä hänestä ei saanut edes puhua. Olisi ollut ehkä helpompaa, jos hän olisi ollut kuollut. Silloin häntä olisi saanut surra."
Piilola on käynyt terapiassa ja harjoitellut luottamaan ihmisiin.
"Yritän myös opetella olemaan vähemmän varuillani. Hirveän helposti tulee sellainen olo, etten voi uskoa, että kaikki menee hyvin. Kärsin tietynlaisesta elämän arkuudesta."
Äitiys laukaisi lapsena pidäteltyjä tunteita. Kun hänen tyttärensä syntyi kymmenen vuotta sitten, vihan purkautumisesta sai tietysti puolisokin osansa.
"Meillä on käsitelty takausvelat kyllä moneen kertaan. Onneksi minulla on kärsivällinen mies", Piilola naurahtaa.
Laman seurauksena hän on vaihtanut myös ammattia. Toimittajasta tuli kirjailija, kun Piilola kuusi vuotta sitten julkaisi perheensä kohtalosta kertoneen esikoiskirjansa .
"Itse asiassa kirja kirjoitti itse itsensä. Asiat vyöryivät paperille."
Kirjan julkaisemisen jälkeen on tapahtunut paljon hyvää.
Kohtalotoverit tulevat kiittämään, miten hienosti hän on osannut panna paperille velkataakan synnyttämät kuristavat tuntemukset.
Piilola on saanut myös mummonsa takaisin. Ensimmäinen kohtaaminen jännitti. Yksin hän ei rohjennut ensialkuun mummoa kohdata, vaan pyysi serkkuaan mukaan tueksi.
"Halasimme pitkään", Piilola sanoo. Ja hymyilee.
Kuluneen talven aikana myös äiti on nöyrtynyt lähestymään mummoa. Piilola vilauttaa kännykästään viestiä, jonka sai äidiltään edellisenä päivänä. Siinä lukee: "Onpa jännää, tuntuu ettei olla erossa oltukaan, kiitos Tiina!"
Enostaan Piilola ei tiedä paljoakaan. Tämä työskentelee autokauppiaana Pohjanmaalla. Pari kuukautta sitten äidin tilille ilmestyi 15 000 euron talletus.
Edelleen on epäselvää, mihin kaikkeen eno rahaa kulutti. Osuuspankki on lapsuuskodissa kirosana.
"Mummon kanssa tästä asiasta ei vielä pystytä puhumaan. Hän ei ole lukenut kirjaani, eikä pysty puhumaan menneistä. Se ottaa sydämestä. Ehkä jonain päivänä pystymme puhumaan. Toistaiseksi olen onnellinen, että olen saanut mummon takaisin, ja että myös äiti ja mummo ovat vihdoin löytäneet toisensa." »
Artikkelin lähde Kaleva