Artikkelin lähde Kaleva
Aatteen voima oli vielä jatkosodan jälkeisinä vuosikymmeninä vapun vietossa keskeistä. Pian ideologia vaimeni yhdessä toukokuun ensimmäisen kanssa.
Jatkosodan jälkeen laillistetut kommunistit järjestivät jälleen laajoja kansanjoukkoja koonneita vapputilaisuuksia, tällä kertaa yhdessä SDP:n kanssa. Tuolloin kommunismin vastainen Kalevakin arvioi vappukulkueiden houkutelleen Oulun kaduille noin kolmetuhatta marssijaa. Linnansaaressa pidetyistä vappujuhlista Kaleva ei esittänyt arvioita, mutta yleensä ne keräsivät aatteen kuulijoita noin kaksinkertaisen määrän marssijoihin nähden.
Vasemmiston yhteiset vaput päättyivät yhteisen hallitusvastuun jälkeen. Oulussa sosiaalidemokraatit kokoontuivat vuodesta 1948 nykyiseen Otto Karhin puistoon, ja kommunistit eli kansandemokraatit jatkoivat kevään vastaanottajaisia Linnansaaressa.
Äärivasemmiston vappumielenosoitukset keräsivät laajemmat työväen rivit, eivätkä sosiaalidemokraatit enää järjestäneet kulkueita. Sotien jälkeisinä vuosina suuren syntyvyyden myötä syntyneet lapsikatraat osallistuivat joukoin työväen vappuun. Kalevan arvioiden mukaan marssirivistöissä oli jopa viisisataa pientä marssijaa.
Kommunistien vappujuhlinnan tasaisuus päättyi 1960-luvun alun vappuosallistumisen romahtamiseen suurten ikäluokkien aikuistumisen kynnyksellä. Protesti perinteisyyttä sekä vanhempia sukupolvia vastaan oli ajalle tyypillistä.
Vaikka opiskelijoiden radikalisoitumisen on nähty syntyneen vasta kuusikymmentäluvun lopulla, näyttää nuorten perinteisyyden vieroksunta työväen vapputilaisuuksissa alkaneen jo vuosikymmenen alussa. Kansan Tahdon sivuilla nuori kirjoittaja kiteytti työväen vappumarssin vanhoillisuuden sekä nuorison välisen ristiriidan seuraavasti: tuo rituaali on surkuttelevan pateettisen vakava, mauton, väärin tajuttu ja väärin läpiviety. (...) Te homeparrat saatte vielä kantaa arvokasta vakavuuttanne kasvoillanne, mutta me olemme nuoria vain kerran.
Opiskelijat eivät osallistuneet joukolla työväen vapputilaisuuksiin, sillä kuusikymmentäluvun lopulla osallistuminen laski Oulussa entisestään. Kansandemokraattien oppositiokauden päättyminen vuoden 1966 vapun jälkeen kiihdytti vapputaantumaa siten, että vuosikymmenen viimeiseen marssiin ei Oulussa osallistunut kuin hieman yli tuhat mielenosoittajaa.
Tämä selvästi oli Oulun radikaalien protesti puolueen hallitusvastuuta vastaan. Vasemmiston kannatuksen suhteen maltillisemmassa Helsingissä äärivasemmiston vapputilaisuudet lähtivät tuolloin hienoiseen nousuun. Toisaalta oman puolueen ollessa päätösvastuussa kevään mielenosoituksiin kuuluneelta protestilta puuttui nyt kärki. Kalevan pääkirjoitus alkoi jo vuosikymmenen puolivälissä pohtia mahdollisuutta, että kommunistit lopettaisivat pian "puulta maistuvan" vappumarssin, joka ei enää etenkään kommunistinuorisoa kiinnostanut.
Nuoriso tuli kuitenkin seuraavalla vuosikymmenellä suurin joukoin työväen vapputapahtumiin. Taustalla oli opiskelijoiden vahva politisoitumisen kehitys, joka oli alkanut jo kuusikymmentäluvun lopulla. Oulun yliopiston ylioppilaskunnan puoluepolitisoituminen menetti merkitystään jo vuoden 1975 jälkeen, mutta sen merkittävin muutos vuosikymmenen lopulla oli kansandemokraattien suosion kasvu vasemmiston sisällä.
Kommunistien vuodesta 1971 mainostamat "työväen ja opiskelijoiden" vapputilaisuudet alkoivat kasvaa yhä suuremmiksi. Ylioppilaskunta ei järjestänyt vuonna 1974 yhteisiä vappujuhliaan, sillä poliittiset opiskelijajärjestöt osallistuivat puolueiden tilaisuuksiin. Vasemmistolaistuneet opiskelijat saivat työväen vapun vieton viimeiseen virkoamiseen siten, että 1970-luvun puolivälin jälkeen Oulun kevätmarssit vetivät puoleensa Kalevan mukaan keskimäärin kolmisentuhatta marssijaa.
Oulun vasemmiston vappu saavutti lakipisteensä vuosikymmenen viimeisenä keväänä, kun vasemmiston yhdessä järjestämä kevätmarssi keräsi noin viisituhatta jalkaparia keskustan kaduille. Raatissa järjestetyt yhteisvaput loppuivat kuitenkin kahden toukokuun jälkeen riitoihin.
Artikkelin lähde Kaleva