Artikkelin lähde Kaleva
7.5., 8.5., 10.5. ja 11.5. kello 19.
Värikäs tuulipukukansa paahtaa kiireisesti odottamaan, josko tänään olisi tarjolla lempileipää tai vain-viikon-vanhaa lihaa. Loputon jono pyörii pyörimistään, kun nälkä kurnii anorakin alla.
Leipäjonoballadi on fragmentaarinen kokoelma kohtauksia, jossa hypitään ruoka-ohjeista kansanviisauksiin ja erään ydinperheen tarinasta välähdyksiin anonyymien leipäjonolaisten kohtaloista.
Rakenne ei päästä katsojaa helpolla, mutta paletti pysyy suhteellisen hyvin kasassa. Alun kiihkeällä rytmillä vaihtuvista kuvista leipäjono kiemurtelee verkkaisemmin loppuesityksen ajan kohti toivoa tai kuolemaa.
Aihe on painava, mutta komedian keinoja ei kaihdeta. Maailma on absurdien sattumusten tyyssija, jossa ei voi välttyä nauramasta asioille, joille tarkemmin ajateltuna ei pitäisi nauraa. Miten se tohtori Berg (Jarmo Lamppu) ehtiikin joka paikkaan sohimaan?
Päivi Kangasniemen punatukkainen nainen tiivistää elämän pienet riemut ja suuret huolet hersyvällä tavalla yhteen. Myös Tiia-Riika Juustisen miiminen tarkkuus juurileivän leipojana riemastuttaa.
Työväen Näyttämön lavalla nähdään niin vankkaa kokemusta kuin tuoreempaa yritystäkin. Vilpitön palo tarinankerrontaan kiiluu jokaisen silmissä.
Leipäjonoballadi naurattaa, koskettaa ja saa miettimään. Hämmentää, muttei ravista. Emilia Pöyhösen mehevää sanailua pursuileva käsikirjoitus tuodaan näyttämölle sanatarkasti. Marko Pohjanrinteen ohjaustyö on siistiä, mutta tulkintaan toivoisi rosoisuutta - kykyä olla kumartelematta ketään. Varsinkin, kun käsikirjoitus tarjoaa muodollaan ja sisällöllään eväät astua tavanomaisen ulkopuolelle.
Katsojalle jää kutkuttava nälkä. Please Sir, I want some more.
Elena Penttilä
Artikkelin lähde Kaleva