Artikkelin lähde Kaleva
Oulu Sinfonia. Kapellimestari Anna-Maria Helsing. Solistit Mari Palo, sopraano ja Lasse Joamets, viulu. Oulussa Madetojan salissa 16.5.
Oulu Sinfonian kausi päättyi konserttiin, jonka ohjelma oli kummallinen sekoitus erilaisia musiikillisia irtonumeroita.
Ilta alkoi Wolfgang Amadeus Mozartin alle kymmenen minuutin mittaisella Sinfonialla nro 23 D-duuri KV 181,
17-vuotiaan Mozartin sävelkieli on galanttiudessaan sujuvaa, mutta myös persoonattoman yllätyksetöntä.
Anna-Maria Helsingin johtama Oulu Sinfonia muotoili Mozartia kevyesti ja huolettoman ilmavasti.
Sopraanosolisti Mari Palo esitti konserttiaarioita, jotka on sävelletty vaihtoehtoisiksi tai tilatuiksi lisänumeroiksi Mozartin omiin ja toisten säveltäjien oopperoihin.
Palo on erinomainen Mozart-laulaja, sillä hänen notkea äänensä nousee suurimpiinkin korkeuksiin kujeilevan helposti ja ilman punnertamiseksi muuttuvaa paineen tuntua.
Klassismin tutuimpia tapoja noudattavat aariat eivät kuulu Mozartin tuotannon huippuihin, joten sinfonian aloittama helposti kuunneltava yllätyksettömyys sai jatkoa.
Orkesterin konserttimestari, Lasse Joamets, esiintyi tällä kertaa solistisissa tehtävissä. Joametsin Mozart oli venäläisen tradition tapaan erittäin laulavaa ja kauniisti fraseerattua niin Adagiossa E-duuri KV 261 kuin aarian Non più. Tutto ascoltai…Non temer, amato bene KV 490 konsertoivassa viuluosuudessakin.
Tämän Adagion Mozart sävelsi Viulukonserton KV 219 vaihtoehtoiseksi hitaaksi osaksi. Konsertin ensimmäinen puolisko koostui siis teoksista, jotka elokuvamaailmassa löytyisivät dvd:n ekstroista tai poistetuista kohtauksista.
Oulu Sinfonia juhlisti Richard Wagnerin ensi viikolle sattuvaa 200:tta syntymäpäivää oopperasta Nürnbergin mestarilaulajat kootulla potpurilla.
Yksittäisten numeroitten irrottaminen megalomaanisista neljän tunnin oopperoista ei voi kovin suurta musiikillista jatkumoa synnyttää, varsinkin kun laulajien puuttuessa kuultiin alkuperäisestä yhteydestään irrotettuja orkesteriosuuksia.
Tulkinnassa parhaiten toimivat Wagnerille rakkaat vaskisoinnit, joissa oli sekä lämpöä että teutonista uhoa.
Alkusoiton sijoittaminen ohjelman päätteeksi ei ehkä vastaa säveltäjän alkuperäistä ajatusta, mutta antoi tilaisuuden lopettaa kausi sinfoniakonsertin formaattiin kuuluvaan hurjaan loppujytinään.
Hannu Hirvelä
Artikkelin lähde Kaleva