Artikkelin lähde Kaleva
Jaana Skyttä
Oulu Jokaiselle ihmiselle, maalle ja kansalle on laadittu elämänkartta. Näin uskoo kiiminkiläinen Veikko Lehtisola, 92.
"Elämässäni on tapahtunut niin paljon ihmeellisiä asioita, etten muuten voi asiaa ajatella", hän sanoo.
Elämä ei ole kohdellut lempeästi, ja hengenlähtökin on ollut useamman kerran lähellä. Aina on selvitty, mutta kokemukset ovat pistäneet nöyräksi.
Lehtisola murtaa eteläpohjanmaalaisittain, kerronta on yksityiskohtaista ja muisti terävä kuin partaveitsi.
Mies on syntyisin Ylistarosta, vanhalta torpparintilalta. Moni lähti kotiseudulta työttömyyttä ja poliittisesti epävakaita aikoja pakoon Amerikkaan. Niin teki myös Lehtisolan isä. Hän ei tullut koskaan takaisin.
"Olin kuin orpolapsi, en oikein ihminenkään monien silmissä. Se oli kauheaa aikaa. Tein töitä maataloissa kahdeksanvuotiaasta alkaen. Onneksi minulla oli hyvä äiti."
Kun sota syttyi ja Lehtisola tuli vuonna 1941 nostovuoroon, äiti pisti poikansa rintataskuun suojelukseksi Uuden testamentin. Siellä se pysyi läpi sota-ajan.
Suojelus oli mukana monta kertaa. Esimerkiksi silloin, kun kaverit kulkivat maakuopassa makaavan Lehtisolan ohitse ja pyysivät mukaansa.
"Meinasin lähteä, mutta jäin kuitenkin kuoppaan. Kaverit kävelivät suoraan konekivääripesäkkeeseen ja kuolivat kaikki kymmenen."
Lehtisola sairastui rintamalla ja siirtyi etulinjoista autonkuljettajaksi. "Tietämättäni ajoin isossa lastissa kuorma-auton neljä kertaa kahdensadan kilon painoisen pommin ylitse. Joka kerta renkaat menivät sen ohitse", hän kertoo.
Sotien jälkeen Lehtisola muutti Ouluun ja sittemmin Kiiminkiin. Ura aukeni autonkuljettajana, bussinkuljettajana, Tie ja vesirakennushallituksessa sekä Posti- ja lennätinlaitoksella.
Sitten mies hankki pari kuorma-autoa, joista toista ajoi itse. "Olen ajanut kuusi miljoonaa kilometriä Suomen maanteitä."
Sitten ostettiin maatila. Oli lehmiä, vasikoita ja kanoja. Parinkymmenen vuoden kuluttua Lehtisola siirtyi maansiirtoalan yrittäjäksi. Parhaimmillaan maansiirtokoneita oli useita ympäri maan.
Elämän synkimmät vuodet sijoittuvat 1970-luvulle. Oli tullut velkaa eikä lisälainaa saanut. "Koin kateutta, kostonhimoa ja vihamielisyyttä. Vieraalta paikkakunnalta tulleen menestystä ei katsottu hyvällä."
Pakkohuutokaupassa meni koko omaisuus. "Taskussa oli kolmekymmentä markkaa, vaimo ja lapset elätettävänä. Olin lähes liikuntakyvytön. Selkä meni urakointihommissa."
Sitten Lehtisola löysi liikunnan, lopetti tupakanpolton, söi luonnonmukaisesti tuotettua ruokaa. Tuli aika, kun mies rakensi talon perheelleen.
Nyt on hyvin. Ikävät asiat pannaan arkistoon, mukavien kanssa eletään. Lehtisola näyttää pakastinta. Se on täynnä luonnonmukaisesti tuotettua lihaa, kalaa ja itse kerättyjä marjoja.
Jauhotkin ostetaan luomutilalta. Lapset ja miniät auttavat, tekevät ruokaa, leipovat, keräävät ja tekevät marjat mehuksi.
"Itsenäisyys meni Brysseliin. Onko poliitikoilla mielessään isänmaa vai oma etu. Nälkä on ainoa asia, mikä panee ihmisen nöyräksi. Me veteraanit olemme sen kokeneet. Rintamalla nuolimme kaverin leipälaukkua. Muuta siellä ei ollut kuin leivän tuoksu. Nyt omavaraisuutta ei ole", Lehtisola sanoo.
Artikkelin lähde Kaleva