Artikkelin lähde Kaleva
Tiina Laitila Kälvemark: Kadonnut ranta. WSOY 2012.
On lähtöjä ja on paluita. On hyvää kieltä ja on eriäänisiä kertojia. On pahaa ja on hyvää, muttei juurikaan huonoa.
Vaikka kärsämäkislähtöisen esikoiskirjailijan Tiina Laitila Kälvemarkin novellikokoelma Kadonnut ranta ei räjäytäkään mieltä saati pankkia, se tarttuu.
Hienovaraisesti, jopa herkästi kerrotut tarinat eivät jää kansiin vaan roikuskelevat mielen tietämillä ja hyökyvät hitaina hetkinä uudelleen pureskeltaviksi. Novellitaidetta ei sentään mullisteta, mutta hyvin kirjoitettu on kuitenkin puoliksi nautittu.
Novellien yhteinen teema on valinta tai sen puute. Lähes kaikki tärkeät henkilöt rimpuilevat henkisissä vankiloissa, tekevät lähtöä jonnekin. Kokoavaa teemaa käsitellään monelta kantilta ja sitä lähestytään muun muassa pakon, tuskan ja toiseuden näkökulmista varsin osuvasti.
Jo parin novellin jälkeen tulee tunne, että Laitila Kälvemark uskaltaa luottaa lukijaan. Tarinoissa on monella tasolla yhteneväisyyksiä, mutta niiden ja koko Kadonneen rannan löytäminen jää lukijan vastuulle. Teos ei saarnaa eikä anna vastauksia, mutta kysyy oikeita kysymyksiä.
Ristiriitaisesti hienovireisen kokonaisuuden väkevin tarina, Jänis, on erittäin hyökkäävä.
Se ei jätä lukijalle tilaa tai suuremmin oivallettavaa vaan rynnii raa’alla voimalla silmille. Ahdistuneen mielen liikkeisiin joutuu liiankin vahvasti mukaan, eikä lukukokemus ole ainoastaan positiivinen. Se kuitenkin tekee novellista äärimmäisen.
Jänis on väkevä, hirvittävä ja ennen kaikkea erinomainen.
En osaa yhden kokoelman perusteella sanoa, onko kirjoittajalla loistava rytmitaju, jonka ansiosta novellien volyymi vaihtelee, vai onko kysymys esikoiskirjailijan epätasaisuudesta, mutta olennaista on, että kokonaisuus toimii.
Kertojilla ja henkilöillä on omat äänensä, ja kieli on ilmavaa.
Teräviä huomioita ihmiselämästä jaellaan kuin koiralle makupaloja, ja tarinat koskettavat yleisinhimillisiä aiheita ja niissä painivia ihmisiä, joihin samaistuminen on helppoa.
Ja silti kuolemaa, vanhemmuutta, maastamuuttoa, paria suhdetta ja valintoja on kyetty käsittelemään ilman, että mikään tuntuu kliseiseltä. Olkoonkin, että kliseet ovat usein kliseitä, koska ne ovat totta.
Kadonnut ranta ei ole suuri teos. Se on ennen muuta pieni ja herkkä lupaus vieläkin paremmasta. Toivottavasti se saadaan. Kykyjä ja näkemystä kirjailijalla selvästi riittäisi.
Simo Hiltunen
Artikkelin lähde Kaleva