Tshaikovskin viidennen sinfonian perinpohjaista tuttuutta tasapainottivat harvemmin kuullut Lisztin sinfoninen runo Hamlet ja Bartókin Pianokonsertto nro 1.
Hänen sinfoniset runonsa ovat kuitenkin jämäkkää musiikkia, joka hyvinkin ansaitsee paikkansa konserttilavoilla.
Nyt kuultu Hamlet maalailee nimihenkilön eksistentialistisesta pähkäilystä asiaankuuluvan kaksijakoista kuvaa. Teoksen alku pitkine pianissimoineen kuulosti vielä enemmän aralta kuin herkältä, mutta ensimmäisen Allegro appassionaton myötä esitys pääsi kunnolla vauhtiin. Tämän jälkeen kamarimusiikillinen intiimiys ja suuret tunnekuohut pysyivät hyvin tasapainossa.
Bartókin Pianokonsertto nro 1 on säveltäjän kolmesta pianokonsertosta kenties se helpoiten lähestyttävä. Sävellyksen rennon musikanttisuuden ja perkussiivisen rytmikkyyden luulisi vetoavan hevarinkin musiikilliseen maailmankuvaan.
Erityisen vaikuttavaksi tässä tulkinnassa kohosi hypnoottisena muotoutunut Andante, joka helposti kuulostaa vain hajanaiselta kolkuttelulta.
Solistina soittanut
Jäntevän rytmikkäästi edennyt pianostemma sai vastaansa orkesterin raskaammin liikkuvan sointimassan. Tästä perusolemusten erosta ei selvittykään läpi teoksen täysin ilman kitkaa. Äärimmäisen tarkkaan rytmiikkaan perustuva partituuri on tietysti kova haaste orkesterien ja solistien arkeen kuuluvalla muutaman yhteisharjoituksen työtahdilla.
Kuusisto vältteli taitavasti Tshaikovskissa piilevän kiusauksen imelyyteen, ja sinfonia kuulostikin vaihteeksi jäntevän maskuliiniselta sankariromantiikalta. Kuusiston tulkintaa voi pitää kevätkauden juhlavana huipentumana. Ja Tshaikovskin viitosen ollessa kyseessä kannattaa konserttiin vaivautua vaikka pelkästään hitaan osan käyrätorvisoolon takia.
Kuusiston tulkintaa voi pitää kevätkauden juhlavana huipentumana.
Artikkelin lähde Kaleva <http://www.kaleva.fi/tilaa>
Creative Commons "by-nc-nd" lisenssillä <http://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/legalcode.fi>