"Lehtimummu levitti hyvää oloa huoneisiin./ Kissat laajensivat reviiriään. Kannoin poikaa/ sylissä, se imi peukaloa, hyrisi. Nauroi sinulle./ Silmälasit välähtivät, sinä kirjoitit, rakkaus oli/ kotona."
Mutta sitten: "Makaat rähmälläsi keittiön lattialla/ ja tänään/ meidän piti leikkiä ilmalaivaa."
Alun altis, toiveikas morsiushuntu avartuu sulkemaan sisäänsä todellisuuden sellaisena kuin se on. Siinä todellisuudessa nainenkin ottaa omaa tilaa läsnä- ja poissaolon ristiriitaa ratkoen. Kuva kumppanista syvenee henkilöhistorian kautta samalla kun jotakin toisessa aina jää salaisuudeksi. Hetkin on hirtehinen huumorikin otettava avuksi. Omaa rajallisuutta, auki olemista ei paeta.
Tämä avartuminen kiteytyy runoksi, jossa ei ole päätöspistettä: "Sanoa ihmiselle/ olet olohuoneeni/ keittiöni/ sinussa minä lepään ja valvon/ pidä minut liikkeessä."
Kun sellainen ihminen on menetetty kuolemalle, jäljellä ovat yksinkertaisuudessaan tehokkaat sanat: "Sinä panit aina kotitossuni/ eteiseen vierekkäin."
Puolitoista promillea pihkaa on nimeään painavampi kokoelma.
Artikkelin lähde Kaleva <http://www.kaleva.fi/tilaa>
Creative Commons "by-nc-nd" lisenssillä <http://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/legalcode.fi>