PaikallishistoriaaKirsi Järvenpää - Jorma Keinänen: Rakensimme vankan kivijalan. Limingan työväen toimintaa 100 vuotta. Saarijärvi 2002.Vaikka Limingan työväen toiminnasta kertovassa 100-vuotishistoriikissa onkin puutteita, sillä on kuitenkin sijansa alan paikallishistorioiden joukossa. Se on myöhemmälle historiantutkimukselle pohja, jolta tarkastelua voi kehittää syvemmäksi ja analyyttisemmäksi. Osittain teos täydentää Limingan historiaa.

Hyvänä pitäisin tietyllä varauksella myös sitä, että teoksessa on nostettu joitakin henkilöitä erityisesti esiin. He ovat olleet muita aktiivisempia ja näkyvämpiä.

Teoksen epätasainen sisältö, paikoittainen päällekkäisyys, puutteellinen asioiden käsittely tai käsittelemättä kokonaan jättäminen johtunee siitä, että vaikka kirjalla on ollut kirjoittajat, sitä lienee tehty osittain myös ’talkoilla’. Tällöin vastuualueet ovat ilmeisesti hämärtyneet.

Tarkastelun epätasaisuudesta on osoituksena esimerkiksi se, että osa tekstistä pyrkii olemaan tutkimusta, mutta osa taas kevyempää kerrontaa.



Tekijät ovat kiinnittäneet varsin vähän huomiota Limingan väestöpohjaan. He eivät tuo esille sitä, minkä verran kunnassa oli eri ammattien harjoittajia, eivätkä pohdi lainkaan väestörakenteen ja sosiaalisten ongelmien merkitystä.

Vaikka teoksen toisen pääluvun pitäisi käsitellä työväenyhdistyksen perustamista, sen yhteydessä käsitellään myös Forssan kokousta (1903) ja vuoden 1905 suurlakkoa. Vaikka viidennellä pääluvulla (Sodan jälkeinen aika) tarkoitettaneen toisen maailmansodan jälkeistä aikaa, sen yhteydessä pohditaan myös välittömästi vuoden 1918 jälkeisiä tapahtumia.

Lapualaisajan tarkastelu on jäänyt varsin vähäiseksi. Tosin valtuustosta erottamisiin viitataan, mutta ajasta olisi ollut varmasti enemmänkin kerrottavaa.



Tekijät ovat tuoneet esiin, että myös liminkalaisia teloitettiin Neuvostoliitossa. Ehkä olisi voinut yrittää selvittää myös sitä, opiskeliko liminkalaisia Neuvostoliiton sota- ja puoluekouluissa.

Maailman raadollisuudesta kertonee hyvin se, miten Limingan työväenyhdistyksen kirjasto, jossa oli noin 250 teosta, tuhottiin yhdistyksen talon jouduttua uusille omistajille. Samalla menivät työväenyhdistyksen urheiluseuran palkintopokaalit.

Toisen maailmansodan aika on jäänyt paljolti tarkastelun ulkopuolelle. Tuskin työväenliike oli täysin jumissa? Jäin miettimään, osallistuivatko kaikki Limingan työläiset sotaan, vai jättäytyikö joku jatkosodan aikana piileskelemään kotikonnuilleen. Entä kuuluiko heitä desantteihin tai oliko turvasäilössä?

Limingan työväenihmisten kuulumista ’suureen perheeseen’ osoittaa hyvin se, että niin Stalinin, Leninin, Kuusisen, Aaltosen kuin Pessinkin kuvat laitettiin toisen maailmansodan jälkeen myös yhdistyksen talon seinälle.

Vaikka kirjassa esiintyykin tunnepitoista paatosta siellä täällä, kirjoittajat ovat uskaltaneet kuitenkin tunnustaa liminkalaistenkin syyllistyneen tällä tavalla henkilöpalvontaan valtavirran mukana.



Paikka paikoin ilmenee pieniä kömmähdyksiä. Heti kirjan esipuheessa väitetään, että Liminka liittyi vuonna 1920 Suomen Sosialistiseen Työväenpuolueeseen. Tietenkin tarkoitetaan vain liminkalaisia työväenjärjestöjä, eikä kuntaa.

Myöhemmin taas väitetään, että Pohjanmaan Pienviljelijä oli katoliikkeen äänenkannattaja. Niin ei kuitenkaan ollut. Vuosien 1928--30 katoliikkeellä ei ollut sanomalehteä lainkaan; liike julkaisi kannanottonsa vasemmistolehdissä (Pohjan Voima jne.). Pohjanmaan Pienviljelijä oli Suomen pienviljelijäin puolueen äänenkannattaja.



Lopun liitteisiin on jäänyt valitettavasti puutteita, joita on jäljestä päin yritetty korjata. Niistä pari esimerkkiä: Suomen pienviljelijäin puolue toimi vuosina 1929-36, eikä 1929-51. Vuonna 1936 se yhdistyi kansanpuolueen (1932-36) ja Muhoksen pulaliikkeen kanssa. Yhdistynyt puolue, pienviljelijäin ja maalaiskansan puolue toimi vielä 1950-luvulla. Vuonna 1959 taas perustettiin Suomen pientalonpoikain puolue, joka muutti myöhemmin nimensä Suomen maaseudun puolueeksi.

Vaalituloksista kertovassa liiteosuudessa on myös toivomisen varaa.

Lähdeluettelo on epätarkka. Erityisesti kiinnittää huomiota se, että käytetty kirjallisuus on jätetty tykkänään pois. Kuitenkin tekijät ovat hyödyntäneet varsin laajasti aiemmin julkaistua kirjallisuutta, jonka laittaminen lähdeluetteloon olisi ollut asiallista ja suotavaa. Jonkun tutkijan nimi on sentään mainittu tekstissä.

Teoksen kuvat, kuten kansikuvakin, ovat harvinaisia ja monin paikoin suorastaan hellyttäviä. Ne kertovat jo sinällään työläisen arjen kovuudesta.

Matti Lackman