Upseeri ja kennelmies

70-vuotias

Juhani Kauppinen Haukiputaalla.

Everstiluutnantti evp. Juhani Kauppinen vaikuttaa mieheltä, joka tietää mitä tahtoo ja tekee sen.

Uravalinnastaan hän päätti jo jatkosodan aikana sotilaspoikana toimiessaan. Kun kadettikouluun meno tuli ajankohtaiseksi 50-luvulla, päätös piti, vaikka upseerin ammattia ei sodan väsyttämässä Suomessa juuri arvostettu.

Hyvissä ajoin syntyi myös päätös 25 vuoden palvelusajasta, jonka jälkeen on eläkkeelle vetäytymisen vuoro. Tämä päätös mielessään Kauppinen jätti pyrkimättä sotakorkeakouluun.

Päättäväisyyttä oli mukana silloinkin, kun hän komensi komppaniansa voittamaan hiihtokilpailun, koska oli komentajalleen niin luvannut. Voitto tuli.

Vuodesta 1981 eläkkeellä ollut everstiluutnantti katselee nyt taaksepäin tyytyväisenä. Tehdyt valinnat ovat tuntuneet oikeilta, Pohjan Prikaatissa, Lappeenrannan kanta-aliupseerikoulussa ja Pohjois-Suomen sotilasläänin esikunnassa vietetystä palvelusajasta on jäänyt mielekäs kuva. Esimiehen tehtävätkin ovat palautteen perusteella luonnistuneet: ote on ollut vaativa, mutta myös motivoiva.

Vaativiin tehtäviin Juhani Kauppinen tottui itse jo sotilaspoika-aikoinaan. ”Muun muassa kun Kannaksen ratkaisutaistelut alkoivat ja nostoluokan miehiä ruvettiin kutsumaan palvelukseen, iltakymmeneltä annettiin käskykorttipino käteen ja sanottiin, että aamukuuteen mennessä nämä on jaettava. Minä olin 13 ja kaveri 14”, hän kertoo.

Sotilaspoikiin kuuluminen oli ”melkein velvollisuus”. Palvelukseen sisältyi paljon talkootyötä ja esimerkiksi vartio- ja lähettitehtäviä. Ja kun vilja oli puitu, pojat keräsivät pudonneet tähkät pelloilta kopan kanssa.

Mutta ei upseerinakaan päässyt helpolla. ”En ole koskaan ollut työaikalain alainen, ja prikaatin komentaja antoi käskyn, että aina kun on palvelusta, vähintään yhden upseerin pitää olla paikalla. Minä olin komppanian ainut upseeri, ja se tiesi, että omia lapsiani näin hereillä lauantai-iltana ja sunnuntain aikana.”

Kauppisesta tuntuukin, että hän on eläkevuotensa työllä kuitannut. Eläkkeellä aikaa liikeni vihdoin harrastuksille, metsästykselle ja sen kautta löytyneelle kenneltoiminnalle. ”Viime vuosikymmeninä saalis ei ollutkaan enää tärkeä, vaan minä lähinnä kuljin koiran kanssa metsässä ilman asetta ja treenasin koiraa”, hän selostaa.

”Olen esimerkiksi kouluttanut ajokoiranpennun niin, että se tulee torvella pois metsästä. Se vaatii kärsivällisyyttä, mutta on se ihana homma, kun metsästys loppuu ja tuutataan, ja koira tulee pois.”

Harrastus vei miehen Pohjois-Pohjanmaan Kennelpiirin, Kennelliiton sekä Suomen ajokoirajärjestön hallituksiin. Kennelpiirin puheenjohtajana ja Kennelliiton toiminnanjohtajanakin on tullut oltua. Ulkomuototuomariksi, jolla on yli 130 rodun arvosteluoikeus, hän valmistui vuonna 1978.

Tuomarin tehtäviin olisi vieläkin kysyntää, esimerkiksi pari vuotta sitten tuli kutsu Teksasiin arvostelemaan. Kauppinen kuitenkin kieltäytyi, sillä hän oli jo lopettanut kennelharrastuksen. Tilalle on tullut kalastus, marjastus ja sienestys. Sekä pyöräily - pari vuotta vanhalla pyörällä on tullut ajettua jo yli 10 000 kilometriä.

”Sanotaan, että vierivä kivi ei sammaloidu. Sitä pitää pysyä liikkeellä.”

Juhani Kauppinen viettää merkkipäiväänsä matkoilla.

JARNO MÄLLINEN

Asiantuntijan näkemys. Juhani Kauppisen mielestä Suomessa on nykyisin jo aivan liikaa koirarotuja. Rodun yksilömäärä saattaa olla niin pieni, että sen tehokas jalostaminen on vaikeaa.

Artikkelin lähde Kaleva