Lisäksi Sami Parkkisen libretto nostaa esiin vaikenemisen perinteen ja perheen
sisäiset kankeat ihmissuhteet.
Oopperan ensi-ilta
Alkuperäisteoksesta Sami Parkkinen on tehnyt libreton, jossa varsinkin toisen näytöksen aikana vahvimmaksi teemaksi nousee homoseksuaalisuus ja sen kätkeminen menneitten aikojen Suomessa.
Tärkeässä osassa on myös suomalaiskansallinen vaikenemisen perinne ja tähän liittyvä perheen sisäisten ihmissuhteiden toimimattomuus.
Libretto tuntuu ajoittain tukehtuvan erilaisten kipeitten teemojen runsauteen. Uskonnollisen ahdasmielisyyden tai Kuusamoa runtelevan sodan kaltaiset aiheet sivuutetaan oopperassa vain nopeasti sipaisten.
Tapio Tuomela lähestyy musiikissaan tarinaa oopperan lajityypin rajoja kolkutellen. Näyttämöllä kuullaan todella paljon puhuttuja repliikkejä, ja orkesterin tehtävänä on usein värittää ja kommentoida lavan tapahtumia näyttämömusiikin tapaan.
Värikkäästi erilaisissa tyylilainoissakin seikkaileva partituuri sisältää monia nerokkaita hetkiä, kuten aavemaisella huojuntaefektillä veisaava väkijoukko ja vanhan saksalaisiskelmän lainoihin liittyvät, lähes vanhan Hollywood-elokuvan tyyliin soivat jaksot.
Heta Haanperän oivaltava ohjaus tuo traagisiin tapahtumiin riipaisevaa koskettavuutta. Oopperan alussa vilahtelevat puskakomedian häivähdykset jätetään onneksi nopeasti syrjään.
Rooleissa keskeisimmän vastuun kantaa mezzosopraano Jenny Carlstedt, jonka esittämä Lahja tasapainoilee elämässään sukupolvien välisessä tienristeyksessä rinnallaan seksuaalisuutensa kanssa kipuileva mies.
Carlsted onnistui vaativassa tehtävässään hienosti. Myös muutos voimiltaan ja mieleltään hiipuvaksi vanhukseksi tapahtui maskeerauksen tukemana erittäin vakuuttavasti.
Mezzosopraano Virpi Räisänen teki vahvalla äänellään ja lavaolemuksellaan Mariasta jääräpäisen ilottoman matriarkan, joka päättäväisyydellään ja tahdonvoimallaan raivaa tietänsä läpi kielteisesti suhtautuvan ympäristön.
Varsinkin oopperan jälkipuoliskolla tarinan dramaattisimmat elementit liittyvät Onniin, jonka hahmoon baritoni Gabriel Suovanen toi juuri sopivan määrään identiteetin ja ulkoisen todellisuuden välisen ristiriidan aiheuttamaa hämmennystä ja liikuttavaa herkkyyttä, josta mies ei oikein tiedä, pitäisikö se kätkeä vai rohkeasti näyttää.
Erkki Lasonpalon johtama Oulu Sinfonia taisteli teatterin vaikeissa olosuhteissa mainiosti. Tuomelan jännitteitä tarkasti rakentava musiikki jäi varsinkin huippukohdissaan kaipaamaan edes pienen pientä jälkikaikua.
Avoimen tonaaliset, mehevän romanttiset jaksot kuulostivat akustiikan erottelevuuden takia enemmän orkesterisoinnin röntgenkuvalta.
Näyttämötapahtumia tukeneet puhallinsoolot olivat puolestaan pistemäisesti kuopan eri reunoilta törähdellessään hetkittäin pelottavan lähellä tahatonta komiikkaa.
Kalle Nurmisen lavastuksen musta väri ja pelkistetty yksinkertaisuus yhdistettynä Jukka Kyllösen suunnittelemaan kylmään valaistukseen luovat karuudessaan vaikuttavat puitteet synkeille tapahtumille.
Pasi Räbinän puvustus tarkkoine yksityiskohtineen puolestaan auttaa katsojaa ajoittamaan läpi 1900-luvun loikkivia kohtauksia.
Artikkelin lähde Kaleva 15.01.2017.