Koti, koulu ja kylä kasvatti

Aarne Oikarinen kirjoitti perhetarinasta Kylmälänkylän ja suurten ikäluokkien kronikan.

Tarinoita menneisyydestä

Miten pienen maatilan lapsilauma Kylmälänkylältä Muhokselta saattoi päästä elämässään eteenpäin 1950–60-lukujen Suomessa? Oululainen lääketieteen professori Aarne Oikarinen päätti eläkkeelle jäätyään kuvata suurten ikäluokkien selviytymistarinan isänsä ja äitinsä, Iisak ja Martta Oikarisen sekä heidän 12-lapsisen perheensä vaiheiden kautta.

Syntyi liki 400-sivuinen kirja Isän ja äidin tarina, Petsamosta Kylmälänkylään (Juvenes Print, Oulu 2016).

Halu käydä koulua oli Aarne Oikarisen mielestä ratkaisevaa. Hän kuvaa, miten äidille oli tärkeää uhrata perheen maitotilistä neljännes pelkästään lasten koulukyyteihin.

Äiti itse ei päässyt Ouluun oppikouluun 1930-luvulla, vaikka opettaja sitä suositteli. Kotona ei ollut siihen varaa eikä ollut rikkaita sukulaisia. Toiseksi äiti ei halunnut lasten joutuvan yhtä tiukoille kuten hän oli joutunut pienen karjan kanssa.

– Mieleeni on jäänyt monet iltakeskustelut, joita isä ja äiti kävivät, mistä perhe ottaa rahat koululaisten kyyteihin, Oikarinen muistelee.

”Iikka”-isä oli käynyt vain kansakoulun. Karjanpidon ohessa vahvarakenteinen mies teki kirvesmiehen, muurarin sekä metsurin hommia. Isä epäili, että perheen pojat, ”hyvät työmiehen alut” menevät hukkaan, kun lähtevät koulunpenkille eivätkä jää hänelle avuksi.

Liitto-lehti julkaisi 1960-luvulla laajan kuvareportaasin Kylmälänkylästä otsikolla ”Esimerkillisiä raivaajia...”. Enimmillään 1950-luvulla kylällä toimi neljä kansakoulua. Keskikoulu kirkonkylällä oli yksityinen. Sen maksut olivat joillekin perheille liikaa.

”Talvet saa maksaa lasten koulutuksesta ja kesät apulannoista, arveli maanviljelijä Iikka Oikarinen, jonka kymmenestä lapsesta neljä hieroo parasta aikaa koulun penkkiä.”, Liitto kirjoitti.

Lehden kuvassa Iikka Oikarinen levitti poikansa Aarnen ja uuden Valmet-traktorin kanssa lantaa pellolle.

Kuvatekstissä kerrotaan: ”Vuonna 1948 aloitin raivaamisen käsipelillä. Viljeltyä on nyt 17 hehtaaria, lehmiä 7 ja lapsia 10, kertoi Oikarinen. Paljon on mies ehtinyt.”

Petsamo sisältyy kirjaan, koska Iisakki ja Martta tapasivat siellä ennen talvisotaa 1939. Isä oli mennyt kirvesmieheksi Jäniskosken voimalaitoksen betonivaluihin, äiti työmaaruokalan keittiölle. Pari avioitui sodan jälkeen keväällä 1940 ja he asettuivat Muhokselle, kunnes isän piti pian kesällä 1941 lähteä jatkosotaan.

Sotien jälkeen 1950–60-luvuilla elämä Kylmälänkylällä oli vilkasta ja värikästä. Suomen pisimmäksi kyläksi mainitulla Kylmälänkylällä asui enimmillään noin 1 800 ihmistä, kun nykyinen asukasluku on noin 220. Kauppoja kylällä oli parhaimmillaan kuusi.

Aarne Oikarinen kirjoittaa oman sukunsa lisäksi kirjassa avoimesti Kylmälänkylän ihmisistä, eläimistä, työnteosta ja monenlaisista tapahtumista.

Kuvatuksi tulee laaja joukko persoonia. Oli esimerkiksi pimeän viinan myyjä, käytettyjen tekohampaiden välittäjä ja jopa parittaja. He kaikki elivät elävää elämää ennen kuin kukaan edes tiesi televisiosta, tosi-tv-ohjelmista puhumattakaan.

Tuvan seinällä parhaalla paikalla hyllyn päällä oli uutisia ja urheiluselostuksia välittänyt radio.

Kylmälänkylällä osallistuttiin Suomen historian pyörteisiin väkevästi.

Työväentalolla oli 24. syyskuuta 1949 ampumavälikohtaus, jossa yksi järjestysmiehistä kuoli.

Veikko Vennamo piti kylällä 1958 palopuheen, minkä jälkeen moni pientilallinen kääntyi vennamolaiseksi. Osa pysyi kommunisteina, kun taas isompien talojen ihmiset kannattivat maalaisliittoa.

Erkki Hujanen

Artikkelin lähde Kaleva 15.01.2017.