Maitotietä mantereelle

Suomen pisin jäätie avattiin pitkän
odotuksen jälkeen maanantaina Hailuodon ja Oulunsalon välille.

Teräsjää kantaa, mutta aina saarelta
ei ole selvitty kuivin jaloin. Joskus jäätie oli talviaikaan ainoa yhteys mantereelle.

Anna Kilponen teksti // Jarmo Kontiainen kuvat

Autot liikkuvat hitaasti jäätä pitkin tiistain pakkasessa. Pylväsmäisen haloilmiön hohtaessa taivaanrantakin liudentuu epätodelliseen maisemaan.

Hailuodon kauan kaivattu jäätie on avautunut edellisenä päivänä. Viime vuonna tietä ei saatu auki lainkaan.

Jäitä pitkin Hailuotoon on menty ja sieltä pois tultu kautta aikojen. Jäihin on joskus matka katkennutkin.

Nykyaikaista jäätietä hoidetaan huolella, ja jään paksuutta seurataan tarkoin. Puomi varoittaa kulkijaa silloin kun jäälle ei ole menemistä auton kanssa.

Silti jäällä on riittänyt myös oman tiensä kulkijoita, jotka eivät puomeista piittaa. Aina siitä ei ole hyvää seurannut: muutamia autoja on vajonnut jäihin, mutta kuin ihmeen kaupalla kuskit ovat pelastautuneet. Nämä tapaukset luotolaiset tietävät tarkkaan.

– Omalla vastuulla on menty, mutta yleensä hailuotolaiset ovat osanneet varoa, paikallinen yrittäjä Lauri Suomela sanoo.

Loppuvuodesta alkaa malttamaton odotus: milloin se avataan? Joskus hätäisimmille on pitänyt tehdä epävirallinen jäätie, jotta saadaan tientekorauha.

Tiedetäänpä luotolaisten takavuosina jopa kisanneen, kuka ehtii ensin jäätielle.

– Itselläni ei ole hinkua lähteä jäätielle, ellei se ole kunnossa. Olen takavuosina saikkaroinut siellä tarpeekseni.

Aina lautat eivät ole kulkeneet talvisin, ja silloin jäätie oli ainoa yhteys mantereelle. Kun lauttaliikenne alkoi Hailuodon ja Oulunsalon välillä 1968, käytössä oli ensin vain yksi pieni lautta, myöhemmin kaksi. Ne eivät olleet sellaisia ”jäänsärkijöitä” kuin nykyiset lautat, jotka pystyvät rikkomaan jopa 80-senttistä jäätä.

– Jään kehittymistä seurattiin siitä lähtien, kun se variksen kantoi. Ihmisten annettiin kulkea omalla vastuulla jäätietä, sillä tiedettiin, että se oli tärkeää, Tiehallinnon palveluksessa ollut autonkuljettaja Kalevi Annunen kertoo.

Jäätien teko ja ylläpito kuuluivat Annusen tehtäviin vuodesta 1967 aina vuoteen 2010 saakka. Hän sai soittoja joskus keskellä yötäkin, kun autoja oli juuttunut tielle tai eksynyt. Huonolla säällä Annunen lähti saattamaan autoja.

– Työvuoro alkoi neljältä aamulla, ja puolen päivän aikaan vaihdettiin vuoroa. Nyt on mukava, kun yölläkin saa vetää peittoa korviin, eläkepäiviään viettävä Annunen sanoo.

Tiehallinnossa ymmärrettiin jäätien merkitys luotolaisille, ja touhua katsottiin välillä läpi sormien. Huonoina talvina teräsjään vahvuus ei aina ollut edes neljääkymmentä senttiä, Annunen paljastaa.

Puomit olivat käytössä, mutta niihin jätettiin auton mentävä aukko, jos katsottiin, että jäätiellä pystyi kulkemaan. Jos jäälle oli noussut esimerkiksi paljon vettä, tie pantiin täysin tukkoon.

Talven hellittäessä lautan liikennöinti pyrittiin aloittamaan mahdollisimman pian, mutta lauttaväylän avaamiseen tarvittiin armeijan räjäytysapua.

Vuonna 1985 jäätiellä ajettiin tosin vielä toukokuussakin.

– Lautan piti ruveta liikennöimään talven tauon jälkeen, mutta sitten lautasta putosi potkuri.

Saaressa oli paljon mökkiläisiä, jotka odottivat pääsyä mantereelle. Viikon verran jäätietä vielä ajettiin, mutta mitään vakavampaa ei sattunut.

Kalevi Annunen muistaa tiukan paikan yli 30 vuoden takaa, jolloin hänen oli vietävä synnyttäjä mantereen puolelle. Jäät olivat jo heikot, mutta apunaan hänellä oli hydrokopteri eli jääkiitäjä. Kyyti oli töyssyinen jään antaessa aina välillä periksi. Perille kuitenkin päästiin, eikä Annunen sentään joutunut kätilön hommiin.

Saaren raskaalle liikenteelle talvi oli ennen haastavaa aikaa. Lauri Suomela kuljetti veljensä Ossin kanssa maitoa päivittäin mantereen puolelle yli 20 vuoden ajan aina vuoteen 1996 saakka. Suomelan veljekset saivat oman maitotiensä jäälle, jotta maidot saataisiin perille talvellakin. Sitä tietä sai ajaa vähän painavammallakin autolla.

Joskus kuljetusauto piti jättää mantereen puolelle ja kerätä maito traktorilla. Jään yli mentiin, mistä sattui pääsemään ja kuljettiin vain valoisaan aikaan. Hätätilanteessa turvauduttiin lentokoneeseen tai moottorikelkkaan.

Kevättalven ilta vuosikymmenten takaa on jäänyt Suomelan mieleen. Jäätiellä eivät enää kulkeneet juuri muut kuin Suomelan veljekset. He olivat juuri palanneet maidonvientireissultaan, kun heille soitettiin, että Hailuodossa on sydänkohtauksen saanut potilas.

– Siihen aikaan Pertti Kiiran ambulanssi oli säilytyksessä Hailuodossa. Sitä sai käyttää tarpeen mukaan. Velipojan ja rautahermoisen sairaanhoitajan kanssa veimme potilaan jäitä pitkin Ouluun. Olimme ainoat, jotka uskalsivat vielä lähteä, sillä olimmehan päivällä vielä kulkeneet jäällä, Lauri Suomela kertoo.

Jäätien ylittäminen ei ole häntä silti koskaan pelottanut.

– Pahimmillaan jää rupesi painumaan renkaiden alla niin, että koko ajan piti ajaa ylämäkeen. Jos rannasta pääsee selkäjäille, ei enää tipahda, Suomela tietää.

1981 lasti tuotiin moottorikelkalla mantereen puolella odottavaan autoon. Ensimmäiset Hailuotoon hankitut kolme leikkuupuimuria ajettiin jään yli 20. maaliskuuta 1962. Helmikuussa 1994 jäätien varressa sai ihailla Martti Aihan jääveistosta. Kalevan arkisto

Artikkelin lähde Kaleva