Ensin alkoi sykkiä sydän

Taiteilija Päivi Pussila maalasi maisemaa, metsää ja puita. Nyt paperille piirtyy verisuonistoa.

Uusimpia töitä tehdessään Pussila huomasi, ettei ollut kulkenut aiheissaan kauaksi sitten
2000-luvun alun, vaan ennemminkin seurannut samoilla jäljillä. Kaiken taustalla on ihmisyys.

Pia Kaitasuo teksti // Pekka Peura kuva

”Sydän oli ensimmäinen. Se tuli vain jostain yhtenä lokakuisena päivänä ja sai nimen Sydämeni suuri hiljaisuus.

Sydän ja nämä muut – aivopuut – olivat aluksi luonnoksia öljyväritöille, ’käspuille’, käsille, joissa näkyvät verisuonet.

Olen ihaillut ja ihmetellyt verisuonia jo lapsena. Äitini kädet olivat hyvin suonikkaat. Katsoin niitä mielelläni. Omani ovat hyvin samankaltaiset.

Kädet olivat aiheenani jo 2000-luvun alussa. Tajusin, kun ryhdyin tekemään käspuita, että minähän palaan takaisin.

Juuri ennen näitä maalasin paljon metsää, puita; sehän on tunnettu juttu, että puut ja verisuonisto ovat samanlaisia. Vähän sellainen kaaosteoria: kaikki muistuttaa toisiaan.

Luulen silti, että tematiikka näihin töihin tulee varmaan jostain perustavanlaatuisen nostalgisen pateettisesta asiasta kuin ihmisyys. Ja rakkaus – siitä tuo sydän on lähtöisin.

Ihmisyys on tullut tänä syksynä niin lähelle – maailma on tullut liki.

Selasin luonnoskirjaa palauttaakseni mieleeni, miksi ehkä tartuin tähän aiheeseen. Sen tajusin, että oli jotenkin ihan luonnollista tehdä näitä maisemien jälkeen. Näen näissä samoja aspekteja, esimerkiksi yhtäläisiä rytmejä.

Teosten syntymiseen on voinut vaikuttaa myös se, että olin mukana muotokuvaprojektissa Tanskassa. Pääsin jotenkin ihmiseen takaisin.

Piirsin siellä luonnoskirjaan myös valtavan tammen oksistoa. Nyt kun näytän tässä sinulle verisuonisto-akvarellin, tajuan sen lähtökohtana olleen juuri tämän tammen.

Alitajunta on valmistanut tietä näille aiheille.

Olen tekemässä käspuista sarjaa. Ja varmaan aivoaiheistakin tulee vielä öljyvärimaalauksia. Usein käy niin, että akvarellit ovat luonnoksia öljyväritöille. Akvarellit ovat niin erilaisia: vesiväri juoksee käden alla – virtaa.

Olin jo pitkään ajatellut haluavani siirtyä takaisin öljyyn, josta olin joutunut luopumaan tärpätin takia. Onneksi löysin sellaisen maalausnesteen, joka ei sisällä liuotinta, ja se sopii tämänhetkiseen tapaani käsitellä väriä.

Öljyillä saan aikaan sellaisia lopputuloksia, kuin tuohon työhön kuuluu: että se virtaisi. Saan aikaan tilanteen, jossa pystyn liikuttelemaan märkää väriä pitempään kuin akryyleillä, ja saan työhön pehmeitä juttuja.

Aivot – sydän – keuhkot – verisuonisto.

Kyllä se varmaan aina on niin, että työssään ihmettelee jonkin asian äärellä itsekseen. Ei oleta, että antaisi vastauksia muille.

Näihin töihin olen tehnyt taustatyötä toisin, hain yksityiskohtaista tietoa. Metsää maalatessani en ryhtynyt perehtymään biologiaan. Kun maisema on silmäin edessä, se riittää.

Olen keskustellut muutaman lääkärin kanssa verenkierrosta, keuhkoista ja sydämestä. Olen kysellyt tyhmiä, koska halusin varmistuksen käsitykselleni siitä, että me olemme tavallaan rinkula, jossa veri kiertää.

Opin sen, että keuhkot itse asiassa ovat paljon tärkeämmät kuin sydän. Sydämen kulttuurinen symboliarvo vain on suurempi. Me myös aistimme sen paremmin: kuulemme sen sykkeen. Ehkä tästä tulee sydämen ylivalta.

Keuhkoista en esimerkiksi tiennyt, mikä on niiden muoto. Tai sydämen – sehän ei ole sellainen kuin se yleensä kuvataan. Toki siinä on samaa muotoa.

Ja sydän on keuhkojen välissä, opin. Siinä on jotain hyvin hellää.

Kun näitä asioita on miettinyt, ja jotenkin niihin perehtynytkin, ei ihmettele ollenkaan, kuinka kiehtovaksi lääketiede koetaan. Että siitä halutaan ammatti. Tämä mysteeri on raottunut vähän.

Minun ’lääketieteellinen tutkimukseni’ syntyy täysin esteettisistä lähtökohdista. Elimet ovat toivottavasti ihan uskottavan näköisiä, mutta ne eivät ole oppikirjasta. Pyrin niiden uskottavuuteen, mutta teen niitä vähän eri lähtökohdista kuin jos tekisin lääketieteellistä piirustusta.

Sekin puoli kiinnostaa minua, mutta minulla ei ihan pysy ajatukset kasassa, kun lähden tutkimaan vaikka sydäntä. Se maalaus lähtee viemään kuitenkin. Katson enemmän sommitelmaa kuin todellisuutta – olenhan taiteen- enkä tieteentekijä.

Se miten katson maisemaa, on kaiketi mukana näissä ja tulevissa töissä. Siksi luulen, että voin aika luontevasti siirtyä näistä takaisin metsiin ja puihin.

Näet oli aihe mikä tahansa, taustalla on sama ajatus. Se mitä haluaa taiteilijana sanoa.

Mutta onhan niin, että jos tietäisin, miksi teen näitä, niin niitä ei tarvitsisi tehdä."

Fakta