Turvakoti köyhille naisille

Riitta Mäkelä

Kirjailija ja naisten koulutuksen uranuurtaja Sara Elisabeth Wacklinin (1790 Oulu-1846 Tukholma) monipuolisesta elämäntyöstä on jäänyt vähemmälle huomiolle hänen suunnitelmansa naisten turvakodista.
Wacklin halusi rakentaa Helsingin Kaivopuistoon 1840-luvun alussa turvakodin köyhille naisille. Asiasta on olemassa muutama dokumentti ja Wacklinin elämänvaiheiden kirjoittajat mainitsevat turvakotiasian, tosin hieman eri termein.
Turvakoti jäi toteutumatta ja se lienee ollut osasyy Sara Wacklinin muuttoon Tukholmaan. Ainakin Wacklin itse purkaa kirjeessään tuttavalleen pettymystään: "... ja siksipä ei ansaitse Suomessa puolustaa syrjäistä; hänelle nauretaan vain, vaikkapa hänen kunniansa ja maineensa on kysymyksessä, mutta lurjus, kapakkaurho saa kuulijoita, kunhan hän kyllin osaa mustata viattomia lähimmäisiään…"
Helsingissä yksityinen Kylpylä- ja kaivohuoneyhtiö rakennutti 1830-luvulla Kaivopuiston rannalle Ullanlinnan kylpylän sekä puiston keskelle ravintola Kaivohuoneen. Molempien rakennusten suunnittelija oli Carl Ludvig Engel. Juhlallisia avajaisia vietettiin 1838.
Kylpylästä ja ravintolasta tanssiaisineen ja monipuolisine ohjelmineen tuli Helsingin seuraelämän kansainvälinen keskus. Varakkaita vieraita tuli ulkomailta, etenkin Tallinnasta ja Pietarista.
Kaivopuiston itäosaan valmistui 1830-luvun lopusta lähtien hienoja huviloita, joiden omistajat vuokrasivat tiloja kylpylävieraille. Varhaisimmista huviloista on tunnetuimpia Kylpylä- ja kaivohuoneyhtiön taloudenhoitaja, lääkäri Frans Johan Rabben 1843 valmistunut Kalliolinna.
Sara Wacklin oli asunut Helsingissä jo 1820-luvulla ja vuodesta 1836 lähtien ns. ylemmän tyttökoulun johtajana ja ylläpitäjänä. Rabbe kuului hänen tuttavapiiriinsä, samoin monet ajan kulttuurivaikuttajat, kuten J.L. Runeberg, Fredrika Runeberg, J.V. Snellman ja Zachris Topelius.
Ympäristönsä terävänä havainnoijana Wacklin näki Helsingin varhaisen teollistumisen sekä kylpylä- ja ravintolatoiminnan lieve-ilmiöitä, huonoja työolosuhteita, runsasta alkoholinkäyttöä, rikkauden ja köyhyyden erot, naisten alistamista ja hyväksikäyttöä.
Omakätisellä kirjeellään 31.1.1842 Helsingin kaupungin virka- ja luottamushenkilöille Wacklin ilmoitti varaavansa lunastusmaksua ja rakentamisvelvollisuutta vastaan tontin n:o 11, joka sijaitsi ns. Ramstedtin pellon vieressä lähellä tietä Kaivopuistoon. Kirje ja sen käsittelytiedot myönteisine päätöksineen ovat Helsingin kaupungin lainavarain hoitokomission asiakirjoissa helmi- ja maaliskuussa 1842.
Tontti ei kuulunut Kylpylä- ja Kaivohuoneyhtiön hallinnoimaan Kaivopuistoon, mutta se oli ikään kuin Kaivopuiston portilla. Läheltä johti suora puistokäytävä kohti Kaivohuonetta ja Ullanlinnan kylpylää.
Miksi rakennus jäi rakentamatta? Varoja Wacklinilla lienee ollut, tuottoja tyttökouluista. Muuttaessaan Tukholmaan vuonna 1843 hän osti kivitalon Vanhastakaupungista, Köpmansgatan 12:sta.
Sara Wacklinin sukulainen Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen arveli Wacklin-elämäkerrassaan (1877-78) Tukholmaan muuton syyksi, että Wacklinilla oli siellä paljon ystäviä, mutta hän lisäsi: "Neiti Wacklinin alkuperäinen tarkoitus oli viettää loppuelämänsä Helsingissä, jossa hän tahtoi rakennuttaa itsellensä huvilan Runnipuistoon. Tarkoituksena oli sitten testamentata tämä kartano asunnoksi turvattomille ja varattomille herrasnaisille. Mitkä vastukset tätä ehdotusta kohdanneet, emme tarkemmin tiedä; mutta varmaa on, että Saara Wacklin mielipahoillaan päätti siirtyä Ruotsiin."
Artturi H. Snellman oli 1898 samaa mieltä täydennyksellä, ettei Wacklinin tarkoittama Kaivopuiston tontti ollut myytävänä.
Petrus Nordmannin mukaan (1913) Wacklin lopetti koulunpidon 1843, koska syksyllä 1844 Helsingissä aloitti valtion perustama tyttökoulu, Svenska fruntimmersskolan.
Wacklin katsoi elämäntyönsä tyttöjen opettajana päättyneen. Ja yksityisen koulun kilpailu valtion koulun kanssa olisi vaikeaa.
Myös Nordmann viittaa Wacklinin aikeisiin ostaa tontti Kaivopuistosta ja rakentaa sille turvakoti köyhille naisille. Mutta paikka, jonka Sara olisi halunnut, ei ollut myynnissä. Tästä kimpaantuneena Sara muutti Tukholmaan.
Helena Westermarck kirjoitti (1919) samoin sanoin. Sara Wacklin oli aikonut rakennuttaa huvilan Helsingin Kaivopuistoon perustaakseen sinne köyhien naisten turvakodin. Westermarck jatkoi:
"Tästä ihmisrakkaasta suunnitelmasta voi jälkimaailma vain todeta vanhan opettajan siinäkin olleen aikaansa edellä. Nyt tuollainen naisen puuhailu ei kummastuttaisi eikä herättäisi vastustusta, vaan kahdeksankymmentä vuotta sitten semmoista arvatenkin pidettiin kummallisena haaveiluna. Se tonttialue, johon Saara oli suunnitellut rakennuksensa, ei ollut saatavissa. Hänen tulisesta ja helposti kiihtyvästä luonteenlaadustaan johtuen tämä vastoinkäyminen yhä lisäsi kuviteltua vääryydentuntoa ja katkeroitumista muka kovan kohtalonsa johdosta sekä sai hänet tekemään lopullisen päätöksen jättää kotimaa."
Aimo Halilan mukaan (1966) Wacklin olisi halunnut rakentaa Kaivopuistoon huvilan, josta hänen kuolemansa jälkeen olisi tullut "varattomien sivistyneiden naisten turvakoti". Halila mainitsee myös, että Sara Wacklinia saattoi pelottaa kilpailu tulevan valtion tyttökoulun kanssa.
Maija Rajainen mainitsi kirjassaan(1973): "Jo 1800-luvun alkupuolella oli pedagogina ja kirjailijana tunnettu Sara Wacklin suunnitellut jonkinlaisen parannuslaitoksen perustamista siveettömyyden poluille eksyneitä nuoria naisia varten. Tätä hanketta oli kuitenkin paheksuttu niin ankarasti, että hänen oma maineensakin oli joutunut vaaraan. Katkeroituneena hänen oli ollut pakko luopua suunnitelmistaan."
Kaj Snellmanin mukaan (1974) Tukholmaan muuton syynä oli valtion perustama tyttökoulu ja turvakotisuunnitelma. Wacklin aikoi rakentaa Kaivopuistoon talon, johon perustaisi turvakodin köyhille naisille. "Tätä filantroopista ajatusta hän ei voinut toteuttaa muun muassa siitä syystä, että Wacklinin tavoittelema tontti ei ollut myytävänä, mikä suututti hänet."
Mutta Helsingin lainanvarainhoitotoimikunnan päätöksen mukaisesti Sara Wacklin olisi saanut tontin. Ilmeisesti joitain dokumentteja asiasta vielä puuttuu. Ehkä tontti kuitenkin haluttiin pitää Etelä-Helsingin kasvavan kaupan, teollisuuden ja liikenteen alueena. Vieressä oli toiminut laivatelakka jo 1700-luvun puolivälistä saakka.
Kauppias Wathen osti tontin liikettään varten 1847 - vuosi Wacklinin kuoleman jälkeen. Wathenilta tontti siirtyi 1893 Helsingin sataman omistukseen ja sen läpi rakennettiin rata ja rautatietunneli Eteläsatamaan 1894.
Ensimmäinen naisten turvakoti avattiin Helsingissä Siltasaarenrannassa vuonna 1879 eli noin 40 vuotta Wacklinin suunnitelmien jälkeen. Kodin perustaja opettaja Emma Åhman-Mäkinen oli englantilaisvaikutteisen vapaakirkollisuuden pioneereita Suomessa. Turvakoti toimi kodittomien naisten kotina, työpaikkana ja kouluna.
1800-luvun lopulla hyväntekeväisyysjärjestö Valkonauhaliitto perusti valkonauhakoteja ja teki rautatielähetystä. Kaupunkiin työtä etsimään tulleet tytöt saivat Valkonauhakodeissa yösijan ja valkonauhalaiset auttoivat työpaikan etsinnässä.
1800-luvun lopulta lähtien naisjärjestöt alkoivat vaatia ja perustaa naisten ja lasten turvakoteja.
Turvakoti 1880-luvun ja 1900-luvun alussa on ollut koti, työpaikka, vanhainkotikin eli käsitteenä laaja. Nykyään turvakoti tarkoittaa tilapäisempää turvapaikkaa väkivaltaa kokeneelle naisille ja heidän lapsilleen.
Teoksessaan Sara Wacklin ei kirjoita suoraan teollistuvan kaupungin naisen ongelmista eikä mainitse sanaa turvakoti. Mutta hän kirjoittaa monessakin kertomuksessaan terävästi havainnoiden yleensä naisten ja yksittäisten naisten asemasta.
Teollistumisen tuomat ongelmat olivat varmasti Saran silmien edessä Helsingissä, Turussa ja Oulussa. Puhumattakaan Tukholmassa ja Pariisissa ja muissa Euroopan kaupungeissa, joissa hän matkasi.
Aikansa suomalaisen naisen alistettua asemaa, epätoivoista kohtaloa ja väkivallan jatkumoa sukupolvesta toiseen Wacklin kuvaa kertomuksessaan oululaisesta Moniuksen Liisusta, hiljaisesta väkivaltaisen äidin tytöstä.
Liisu meni nuorena naimisiin Liminkaan. Mies oli juoppo ja väkivaltainen. Kahdeksan vuoden jälkeen perheessä oli kolme lasta. Liisu pakeni lasten kanssa Limingasta Ouluun. Lääninhallituksesta tuli kuitenkin miehen vaatimuksesta määräys, että vaimon oli lapsineen palattava miehensä luokse. Tätä Liisu ei voinut tehdä, hänen mielensä murtui ja hän surmasi kolme lastaan.
Tätä tositapahtumiin perustuvaa kertomusta kirjoittaessaan Wacklin lienee ajatellut yleisemminkin suojan ja turvan tarvetta naisille ja lapsille.

Artikkelin lähde Kaleva