Valtakuntansa päämies >>

Hanna kuonanoja teksti
Maiju Torvinen kuvat

Siuruan demokraattinen kansantasavalta alkaa postilaatikolta ja loppuu tienhaaraan. Se sijaitsee Pudasjärvellä, Siuruan kylässä ja siellä tarkemmin neljän talon muodostamassa Konttilassa.
Taivaalta on humpsahtanut näille perille sellainen kerros lunta, että kansantasavaltaa on tieltä käsin vähän vaikeampi tunnistaa kuin kesällä. Kun ajaa lähemmäs, lumikuorrutuksen alta rupeaa kuitenkin erottumaan veistoksia. Keskellä pihaa hangesta pilkottaa pieni esiintymislava, jonka kukkakoristeet nuupottavat lumen painosta. Piharakennuksen seinää somistavasta maalauksesta paistavat kauas muhkeat rinnat.
Kansantasavallan päämies ilmestyy kuistille paksussa palmikkovillatakissaan. Hänen nimensä on Kari Tykkyläinen, ja virallisessa maailmassa, joka ei tätä pudasjärveläistä minivaltiota tunnusta, häntä tituleerataan yleensä kuvanveistäjäksi.
Päämajan kynnyksellä ei kysellä tunnussanaa, mutta jotain muuta tähdellistä kyllä:
"Eihän ole kissa-allergioita?"
Toistakymmentä keittiön pöydän ympärillä pyörivää kissaa pitää työnjaon selvänä: Kari Tykkyläinen tarinoi ja vaimo Marja-Leena, tuttavallisemmin Mari, irrottelee innokkaimpia tuttavuuden tekijöitä nilkoista.
Tämän pöydän ääressä alkoi kahdeksan vuotta sitten harrastus, joka on tuonut Tykkyläiselle niin mittavan yleisön, ettei keskellä Pudasjärven metsiä asuvan omaehtoisen taiteilijan ajattelisi sellaista tavoittavan.
Tykkyläinen työskenteli tuolloin eräässä projektissa, ja kerran kotiin tullessa esimies pänni häntä niin paljon, että hän rupesi mäiskimään itseään rytmikkäästi lehdellä päähän ja jylisi, ettei anna koskaan periksi. Vaimo sanoi, että teepä tuo uudelleen, niin otetaan video. Yhdentoista sekunnin pätkää on katseltu YouTubessa 1,2 miljoonaa kertaa.
Siitä lähtien Tykkyläinen on edennyt lähes videon päivävauhtia.
Olisi helpompaa luetella ne asiat, joita hänen videoissaan ei ole, kuin ne, joita niissä on, mutta yritetään: omatekoista bluesia, rumpujensoittoa, sikariboksikitarointia, uintia, saunomista, kissoja, enkeleitä, moottoripyöriä, rooliasuja, suossa pyöriskelyä ja mitä merkillisimpiä performansseja.
Ja tietysti erityisen paljon nailonsukissa esiintyviä naisia.
Malleja on tullut toisinaan ulkomailta asti, mutta enimmäkseen he ovat paikallisia "emäntiä", joille Tykkyläinen on halunnut tarjota mahdollisuuden olla hetken aikaa tähtiä. Siinä hän onkin omien sanojensa mukaan onnistunut.
"Miehet täällä ovat joutuneet kiinnittämään enemmän huomiota naisiinsa, jotta ne eivät joutuisi Tykkyläisen videolle."
Kari Tykkyläisen isä sanoi aikanaan vilpertin maineessa olleelle pojalleen, että koskaan et tule saamaan kunnon emäntää. Kun Kari 1970-luvulla lähti opiskelemaan Kankaanpään taidekouluun, hän ilmoitti, että menee naimisiin, jos löytää punatukkaisen, pisamanaamaisen maalaistytön.
Sillä reissulla Parkanon asemalta sellainen sitten löytyikin - vieläpä matkalla samaan opinahjoon.
"Muistan sen vieläkin elävästi. Marilla oli kassi, jossa luki: ’Syöte - Suomen eteläisin tunturi’."
Isä sanoi pojan lähtiessä muutakin: koskaan et tule elämään taiteellasi.
Poika vastasi, että ei sillä niin väliä, kunhan jätän jälkeni historiaan.
Isän lausunto on pitänyt paikkansa - tavallaan. Taide ei ole elättänyt, mutta Tykkyläinen on kyllä elänyt taiteestaan tinkimättä.
"En ole ikinä kulkenut työkkäreissä tai sossuissa. Aina on joku kymppi jostain kolahtanut tilille."
Maalla asuessa ei sitä paitsi aina ole niin väliksi, montako kymppiä siellä milloinkin on.
"Kun hitsaat naapurin pakoputken, se tuo sinulle läjän soraa pihalle, vaikket tarvitsisikaan."
Tykkyläiset muuttivat nykyiseen kotitaloonsa taidekoulun jälkeen vuonna 1979. Talo on Marin äidin synnyintalo ja yli sadan vuoden ikäinen, ja siinä asuminen vaatii toisinaan luonnetta.
Viime talvena pakkanen katkaisi sähköt, eikä niitä saatu palautettua kolmeen vuorokauteen. Keittiön vanhaa uunia ei voi lämmittää, ja lämpöä oli alakerrassa kolme astetta. Pariskunta nukkui vintillä ulkovaatteissa kolmen täkin alla. Kissat kärvistelivät alhaalla.
Kari Tykkyläisestä on vain hyvä, ettei arkielämässä pääse helpolla. Hän jopa odottaa talouteen sellaista notkahdusta, että ihmisten pitäisi taas ruveta tekemään asioita käsillään.
Tykkyläinenkin oli vielä 1970-luvun lopussa kaupunkilaispoika, jolle maalla tarvittavat taidot olivat vieraita. Nyt ei löydy enää montaa sellaista hommaa, joka ei sujuisi.
"Aivoleikkausta en vielä pysty tekemään."
Tykkyläisen työt on tavattu luokitella rumiksi. Klassinen tapaus oli vuonna 1989 Veistoskatu-näyttelyyn Oulun keskustaan pystytetty Sairaalaosasto. Runnottuja ihmishahmoja pidettiin rivoina ja vaadittiin poistettaviksi.
Tykkyläinen itse näkee asian niin, että ihmisillä ei ole aikaa pysähtyä katsomaan töitä, vaan ne tuomitaan suoraan rumiksi.
Sinänsä Tykkyläisellä ei ole mitään rumuutta vastaan. Hän hakee töihinsä usein fossilisoitunutta vaikutelmaa: ne saavat mielellään näyttää siltä kuin olisivat löytyneet suolta.
"Helsingistä soitettiin kerran, että mitä tehdään, kun työstäni on löytynyt kaksi etanaa. Sanoin, että ruokkikaa niitä. Ne lähetettiin sitten lopulta töiden mukana tänne takaisin."
Vaimo on paras kriitikko kaikessa, mitä Tykkyläinen tekee. Jos hän sanoo, että mietipä vielä, on syytä miettiä. Yleensä hän kuitenkin toteaa, että anna mennä vain.
Ainoastaan kerran vaimo on todennut, että jos olisi tiennyt miehensä tekevän tällaista, ei olisi mennyt tämän kanssa naimisiin.
"Maalasin silloin tervankusella suuren työn, jota sitten hain vaimon ja muitakin katsomaan. Olin siinä itse ristillä kädet ja jalat katkottuina. Penis sojotti suorana. Mahassani oli tikkataulu, ja huusin tuskasta."
Tykkyläinen toimii Pudasjärvellä perussuomalaisten kaupunginvaltuutettuna. Hän on kunnallispolitiikassa mukana viidettä kautta. Vuonna 2011 hän yritti eduskuntaan, muttei päässyt. Nytkin hän on antanut suostumuksensa, muttei vielä tiedä, tuleeko valituksi ehdokaslistalle.
YouTube-julkisuus ja poliittinen ura ovat jokseenkin ristiriidassa keskenään. Tykkyläinen kertoo joutuneensa useasti puhutteluun esiintymisensä takia.
"En saisi käyttää sanontaa ’taiteilija on yhteiskunnan tulkki’, koska videoni ovat niin rajuja. Olen siitä täysin eri mieltä."
Tykkyläinen on politiikassa voidakseen puolustaa kulttuuria. Hänen mielestään nyt eletään aikaa, jolloin ihmisillä ei ole enää aikaa pysähtyä katsomaan taulua, mutta samaan aikaan jokin periaateohjelma sanoo, että perinnekulttuuri on säilytettävä.
Politiikassa mukana oleminen eli se, että "perse auki päättää miljoonista", on Tykkyläisen mielestä kiistatta mielenkiintoista.
"Mutta en minä missään nimessä tunne itseäni kotoisaksi politiikassa."
Toisin on Siuruan kansantasavallassa, joksi Tykkyläinen kotiaan huvikseen nimittää. Se on paikka, jossa harva idea on liian hullu toteutettavaksi.
Jos tuntuu siltä, että on mentävä studiona toimivaan pihamökkiin, vedettävä peruukki päähän ja karjahdeltava sikariboksikitaran säestyksellä eilisestä siivouspäivästä kertova humoristinen ralli, Tykkyläinen tekee sen.
Se menee purkkiin yhdellä otolla ja sen jälkeen kaiken kansan nähtäväksi. Ainakin jos vaimo ensin hymähtää sille hyväksyvästi.
"Meillä on tätä äksöniä koko ajan. Siksi kai minä en ole juoppo."

Artikkelin lähde Kaleva