Artikkelin lähde Kaleva
Anssi Juntto
Oulu Muhoksella alkunsa saanut metallimusiikin suuruus Sentenced jätti näyttävät jäähyväiset loppuunmyydyllä Club Teatrialla syksyllä 2005.
Samaisesta tilaisuudesta aloittaa myös Matti Riekki kirjoittamansa Täältä pohjoiseen: Sentencedin tarina (Like) -historiikin.
Esimakua Sentenced-muisteluista saatiin jo viime keväänä, kun yhtyeen kitaristina ja sanoittajana tunnetun Sami Lopakan esikoisromaani Marras (Like) kuvasi ansiokkaasti pohjoissuomalaisen yhtyeen Euroopan-kiertuetta ja etenkin kiertämisen rankimpia puolia.
Bändihistoriikin myötä jokainen voi itse päätellä, kuinka paljon Lopakka ammensi kirjaansa tositapahtumista.
Täältä pohjoiseen piirtää rehellisen ja kokonaisvaltaisen kuvan Sentencedistä ja sen musiikista. Kiertue-elämääkin luonnollisesti käsitellään.
Metallimusiikkiin keskittyvän Inferno-lehden päätoimittajana työskentelevän Riekin mielestä Sentencedillä oli iso merkitys niin raskaan rockin ulkomaanviennin kuin musiikin ja sanoitusten osaltakin.
Säveltäjämaestro Miika Tenkulan melodiat olivat aivan omanlaisiaan metallin saralla, ja Lopakan itsemurhaa ja masennusta käsitelleiden sanoitusten sysimusta huumori oli suomalaisittain ennenkuulematonta.
"Täytyy muistaa, että lyyrinen osasto oli vahvaa jo ennen varsinaista ’itsemurhabuumia’ Taneli Jarvan kynän myötä. Myöhemminkin se itsemurhaaminen oli vain osa repertuaaria. Kyllähän Lopakan taipumus tehdä suoria rakkauslauluja ilman sen kummempaa kielikuvilla ratsastamista oli metallimusiikissa aika poikkeuksellista", Riekki analysoi.
"Jos mennään ulkomusiikillisiin asioihin, niin onhan se käsittämätöntä, miten edes Pohjois-Pohjanmaalla yhteen bändiin voi sattua nippu tuollaista jöröjukkia, joita perinteinen rocktähteys ei kiinnostanut pätkääkään. Siinä ei paljon kumihousuja jalkaan vedelty."
Samoihin aikoihin Sentencedin kanssa aloitelleen helsinkiläisen Amorphiksen kitaristi Esa Holopainen luonnehtii pohjoisia kollegoitaan tinkimättömiksi oman tiensä kulkijoiksi ja suomalaisen metallimusiikin uudisraivaajiksi.
Etenkin albumit Amok ja Down tekivät Holopaiseen aikanaan lähtemättömän vaikutuksen.
"Muistan, kun kuulin ensimmäisen kerran Amokilta biisin Nepenthe. Olin ihan puulla päähän lyöty, helvetin hieno biisi", hän kertoo.
"Sama juttu kuullessani Down-levyä ja Laihialan Villeä ensimmäistä kertaa Senareitten laulajana. Silloin biisi taisi olla Noose. Teki mieli heittää oma Elegy-levymme roskiin."
Amorphis ja Sentenced eivät koskaan varsinaisesti kiertäneet yhdessä, mutta bändien tiet kohtasivat aina silloin tällöin.
Ensikohtaaminen oli Day Of Darkness -festivaalilla Oulun Urheilutalolla syksyllä 1991. Holopaisella ei ole kovin tarkkaa muistikuvaa itse tapaamisesta, ja kirjassakin tilaisuutta muistellaan ainoana kertana, kun Sentencedin rumpali Vesa Ranta oli keikalla heikossa hapessa.
"Kelasin Sentencedin tyypeistä, että Vesku taitaa olla sosiaalisin tapaus. Niin kuin sitten olikin", Holopainen toteaa.
Paremmin mieleen on jäänyt tapaaminen jossain Keski-Euroopassa vuonna 1994.
Amorphis vietti välipäivää suuntaamalla bussinsa seuraavan illan keikkapaikkaan, jossa Sentenced ja tukholmalainen Tiamat sattuivat esiintymään.
"Senarit mököttivät takahuoneessa, eikä niistä oikein saanut mitään irti. Smalltalkina muistan kysyneeni, onko seurueen mukana olleen Mika Luttisen tarkoitus vierailla lavalla, ja bändissä vielä ollut Jarva vastasi tyylilleen uskollisena: ’Vittuako se siellä mitään tekee, minähän se bändin laulaja oon’", Holopainen siteeraa huvittuneena.
Kirjassa Jarvan nimiin on kreditoitu englantilaisille kiertue-kumppaneille suunnattu lausahdus "we’re not here to make friends".
Se, että Sentenced niitti hieman kyseenalaista mainetta töykeänä ja epäkohteliaana bändinä, johtui pitkälti pohjoispohjalaisesta jäyhyydestä.
"Kelasimme, että jos he ovat lähtöisin Muhokselta, niin siellä ei varmaan tule löpistyä jonninjoutavia, ainakaan selvin päin", Holopainen muistelee.
Sittemmin molemminpuolinen arvostus on lähentänyt bändien soittajia. Holopainen puhuu jopa ystävyydestä.
"Jarvan kanssa vaikutin 2000-luvun alussa death metal -projektissa nimeltä Chaosbreed. Se oli todella hauskaa, ja silloin ymmärsin, miten paljon samaa hengenheimolaisuutta meistä löytyi. Nykyisin, kun vanhat Senari-hemmot ovat päätyneet eri bändeihin, niin kyllähän sitä aina kilistellään, kun nähdään."
Artikkelin lähde Kaleva