Artikkelin lähde Kaleva
Eeva Kauppinen teksti
Jarmo Kontiainen kuvat
Kaleva
Oulu Tunnemmeko olevamme jatkuvan kontrollin ja tarkkailun alla? Aiheuttavatko mainosten, kuvien ja median tuottamat kuvat kehosta ja ulkonäöstä meille ahdistusta?
Näitä kysyvät tanssitaiteilijat Pirjo Yli-Maunula ja Johanna Tuukkanen. Heidän uusi yhteinen koreografiansa Panopticon liikkuu kurinpitoyhteiskunnassa, catwalkilla ja peilin edessä.
Niskamme takaa läähättää säätelevä, vartioiva, nauhoittava ja niuhottava yhteiskunta.
"Olemme keskustelleet, kuinka suorituskeskeistä elämämme on", Johanna Tuukkanen kertoo. "Kuinka odotuksia ja paineita tulee eri tuuteista: opiskeluun, työhön, perheeseen, parisuhteeseen ja ulkonäköön liittyen. Ne saavat meidät tuntemaan loputonta riittämättömyyttä itsestämme."
Yli-Maunula ja Tuukkanen istuvat maskissa Valvesalin pukuhuoneessa. Maskeeraaja Yanski Sova ehostaa heitä tanssiteoksesta tehtävän trailerin kuvauksia varten.
Emme siis lähtökohtaisesti saa olla tyytyväisiä itseemme semmoisina kuin olemme.
"Tämä ei liity vain ulkonäköön. Emme myöskään saa olla erilaisia. Kaikkien pitäisi olla kauhean yhdenmukaisia", Tuukkanen sanoo.
Mitä menetämme, kun paineita tulee?
"Henkilötasolla tuhlaamme valtavasti energiaa turhaan syyllistämällä itseämme päivittäin. Ajattelemalla negatiivisia asioita itsestämme jatkuvasti peilin ääressä", Pirjo Yli-Maunula jatkaa.
"Ei tarvitse olla edes anoreksiaa, kun katsoo peiliin, että näkee itsensä vääristyneenä. Tätä asiaa käsittelemme tässä teoksessa."
Pirjo Yli-Maunula ottaa esimerkin:
"Jos sinulla on fiilis, että sinulla on liian iso takamus, silloin koet sen takamuksen koko ajan liian isona. Samalla tarkkailet joka ikisen kohtaamasi ihmisen takamusta."
Takamuksesta tulee pakkomielle. Ihminen alkaa katsoa maailmaa sitä kautta.
"Se, mitä näet, katsominen, on hyvin paljon opittua", Tuukkanen huomauttaa.
"Se liittyy ihmisen aikaisempiin kokemuksiin ja on kauhean subjektiivista. Panopticonissa yritämme joillakin kohtauksilla kyseenalaistaa sitä, mitä oikeastaan näemme ja miten katsomme."
Panopticon reagoi mainonnan muoti-ilmiöön, siihen kuinka huippumuotia mainostetaan väkivaltakuvilla. Sama trendi näkyy useilla eri merkeillä: Jimmy Choo, Dolce & Cabbana, Marc Jacobs, Louis Vuitton...
Kuvia tähdittävät superjulkkikset Molly Simms, Quincy Jones, Miley Cyrus.
Väkivallalle alistettuja kuvissa ovat valtaosin naiset.
"Väkivaltaisissa fashionkuvissa muotimaailman haute couture -merkit mainostavat tuotteitaan - laukkuja, kenkiä, vaatteita - murhakuvilla, joukkoraiskauskuvilla. Ikään kuin kuvat olisi otettu rikospaikalta", Pirjo Yli-Maunula sanoo.
Huono maku nousee kuvissa uudelle tasolle.
"Nainen pötköttää auton takakontissa, ja sieltä roikkuu ulkona hienot Jimmy Choo -kengät. Vieressä seisoo mies lapion kanssa aikeissa haudata nainen maahan", Yli-Maunula konkretisoi.
Mikä on mainoksen viesti? Mikä on katsojan rooli tilanteessa?
"Pääfunktio tällaisilla kuvilla on pysäyttää katsoja ja lukija. Ehkä mediassa täytyy olla yhä hurjempia kuvia, jotta lukija pysähtyisi mainoksen äärelle. Mainostajien mielestä on kai ihan sama, millä keinolla, kunhan katse vaan pysähtyy", Yli-Maunula toteaa.
"Itse emme pysty samastumaan tähän maailmaan ollenkaan", Johanna Tuukkanen sanoo. "Tuntuu, että se on ihan toisesta todellisuudesta. Mies on näissä kuvissa usein aktiivinen. Nainen ei ole enää edes objekti. Se on ruumis."
Artikkelin lähde Kaleva