Artikkelin lähde Kaleva
Turkkilainen kaksoskonsertto. Oulu Sinfonia. Kapellimestari Leo McFall. Solistit Ferhan ja Ferzan Önder, piano. Oulussa Madetojan salissa 15.1.
Oulu Sinfonian tämänviikkoinen konsertti rakentui vahvan musiikillisen dualismin varaan. Ohjelmassa lyhyehkö ja kevytmielinen ranskalainen konsertto sai vastaparikseen pitkän ja synkässä tunnekuohussa piehtaroivan venäläisen sinfonian.
Solisteina Francis Poulencin Konsertossa kahdelle pianolle ja orkesterille d-molli soittivat turkkilaiset kaksossisarukset Ferhan ja Ferzan Önder.
Kaksi pianoa on kokoonpanona ongelmallinen, koska pienetkin rytmiset epätäsmällisyydet tekevät soinnista helposti rasittavaa kolkutusta. Önderien yhteismusisointi kuitenkin eteni tässä suhteessa kaksosiin usein liitettyjen stereotypioiden mukaisessa täydellisessä synkronissa.
Myös kahden flyygelin suuri äänimassa oli duolla hyvin hallinnassa. Tulkinta puolestaan keskittyi enemmän vauhtiin ja hilpeään mekkalointiin Poulencin tunteellisten ja romanttisten piirteiden jäädessä vähemmälle huomiolle.
Varsinaista laulavaa legatoa ei myöskään kuultu edes teoksen hellästi Mozartia mukailevassa hitaassa osassa.
Yhteistyö Leo McFallin johtaman Oulu Sinfonian kanssa ei ollut yhtä hyvässä synkronissa kuin solistien keskinäinen työskentely. Önderien impulsiivinen soitto synnytti jo teoksen alussa tempollista vaappumista, joka yhdistettynä orkesteriin toi nopeissa osissa välillä mieleen jopa vertauksen pyöreästä palikasta neliskulmaisessa reiässä.
Ylimääräisenä taiteilijat esittivät turboahdetun nelikätisen sovituksen Astor Piazzollan Libertangosta.
Akrobaattinen sovitus vaatii oikeastaan esityksen näkemistä, mutta teos ainakin antaa pianoa soittaville pariskunnille mahdollisuuden harrastaa yhteismusisointia tavallista haastavammissa asennoissa.
Väliajan jälkeen McFall johdatteli orkesterin tunnekylläiseen tulkintaan Sergei Rahmaninovin Sinfoniasta nro 2 e-molli op. 27. Lähestulkoon laahaavan hitaasta johdannosta kasvoi hyvin virtaileva ja hallitusti muotoiltu ensimmäinen osa, jonka yli kahdenkymmenen minuutin kesto ei tuntunut tahtiakaan liian pitkältä. Sama musiikin virran hallinta jatkui läpi koko teoksen.
Erityisen hienona piirtyi Adagio, jossa McFallin tapa muotoilla musiikkia ja rytmiä suurina aaltoina istui täydellisesti sävellyksen vellovana sykkivään luonteeseen.
Rytmisissä jaksoissa orkesteri tuntui jossain määrin hidasliikkeiseltä, mutta McFall on erittäin hyvä löytämään partituurista mielenkiintoisia yksityiskohtia.
Kokonaisuudessaan esitys oli yksi tämän talven parhaita sinfoniatulkintoja.
Hannu Hirvelä
Artikkelin lähde Kaleva