Artikkelin lähde Kaleva
Näyttelyjulkaisu Esko Männikkö, Time Flies. Toimittaneet Pirkko Tuukkanen ja Maija Koskinen. Artikkelit Liz Wells ja Maija Koskinen. Suomen Taideyhdistys 2014.
Siihen ne ovat jääneet, oranssi ja siniharmaa verho riippumaan nipsuistaan, kun talo on tyhjentynyt. Kosteus ja vihreä home pukkaavat katosta. Toisessa kuvassa on jäätynyt tuolinselkä. Kolmannessa vihreä vakstuuki sinisen puulootan päällä ja neljännessä hylätty punainen tuoli ja sirkkeli autiossa puuvajassa.
Esko Männikön (s. 1959 Pudasjärvi) valokuvat kiertävät pitkinä rivistöinä Taidehallin saleja. Joillain seinillä kuvat koostuvat kookkaaksi ryppääksi. Silloin tämä installaatio on kohti korkeaa kattoa uhmakkaastikin kohoava oma taideteoksensa.
Kaikki valokuvat - näyttelyn nimen Time flies mukaisesti - muistuttavat ajan rientämisestä.
Siitä mitä jää jäljelle, kun pohjoisten kylien talot jäävät tyhjilleen. Kuin vasta olisi lähdetty, verhot ikkunassa, vahakangas odottamassa pöydälle levittämistä, sirkkeli käyttäjäänsä.
Mutta kylätkin kuolevat ja vähitellen maatuvat.
Ja siitä, mitä jää jäljelle vanhoista hautamuistomerkeistä, kun aika, sää ja saasteet nakertavat niitä.
Italian ja Saksan hautausmaiden rapistuvien hautapatsaiden tyhjät katseet muistuttavat taiteenkin ajan rajallisuudesta.
Männikkö näyttää kuvillaan myös hyvin raadollisesti, millaiseksi kuollut ihminen muuttuu, vaikka kuinka tätä yritettäisiin, vainajan tärkeyttä korostaen, balsamoimalla säilyttää.
Ajan mittaan kaikki muuttuu, kuolee, sammaloituu ja maatuu. Valokuvien vanhat kehykset, jotkut sammaloituneina, myötäilevät ajan kulkua.
Esko Männikkö ei julista muutosta vastaan. Hän pikemminkin sanoo hiljaa kuvillaan, että muutos on yhtä luonnollista kuin kuolema on luonnollista.
Ihminen ei voi pysäyttää ajan kulkua, ei säilöä jotain aikakautta tai henkilöä ikuisesti.
Mutta sen Männikkö sanoo, että meidän olisi seurattava luontoa, opittava luonnosta ja nähtävä eläinten viisas ja tarkka katse.
Lapsuudesta saakka pohjoisissa maastoissa kulkenut ja luontoa kuvannut Männikkö tietää, mitä sanoo. Ja joskus voi päästää ilmoille valokuvaankin ikuistettua hevosen naurua.
Männikkö tunnetaan etenkin pohjoisten peräkamaripoikien salaviisaista kuvista, kuvakertomuksista näiden miesten arjesta ja värikkäistä juhlista. Ja hänet tunnetaan myös meksikolaisten vähintään yhtä värikkään elämän kuvaajana.
Näitä molempia 1990-luvun kuvia on tietenkin myös tässä Männikön valokuvien kaikki vuodet ja vaiheet käsittävässä näyttelyssä. Mutta Männikkö ei suostu esittelemään valokuviaan tavanomaisessa retrospektiivisessä järjestyksessä.
Ei näyttelyä juosta läpi huone huoneelta vuosilukujen mukaisessa järjestyksessä, hän sanoo.
Vain 1980-luvun mustavalkoiset kuvat nuoruuden kotikylästä, Utajärven Särkijärveltä saavat oman erillisen näyttelytilansa.
Pohjoiseen tapaan hiljaisesti, itseään esiin tuomatta ja vaivihkaa humoristisestikin Männikkö haastaa katsojan itse ajattelemaan, vertailemaan, ajoittamaan ja tulkitsemaan kuviensa sanoman.
Oman tulkintani mukaan Männikön kamera suuntautuu 2000-luvulla yhä enemmän ympäristön yksityiskohtiin. Tyhjentyneiden talojen ovet olivat aluksi oivallinen zoomauskohde.
Sitten vaikkapa tuo alussa mainittu kappale katonrajaa verhoineen.
Se on kuin klassinen asetelmamaalaus taiteen harmonian parhaiden sommittelu- ja värikontrastisääntöjen mukaan.
Männiköstä on tullut ajan mittaan taidemaalari ja graafikko työvälineenään kamera.
Männikön uusimmat asetelmat ovat entistä niukempia ja usein pieni pala luontoa.
Valkoinen höyhen hangella ja tuskin näkyvä linnun jalan piirto. Muuta ei tarvita.
Tai pala kynttilää ja liki samanvärinen tausta. Ollaan länsimaisen abstraktin taiteen ja esinetaiteen juurilla.
Valokuvaaja on samalla palannut nuoruutensa luontokuvaukseen. Luonto ja eläinten kysyvä katse ovat ikuisia.
Mitä ihminen tekee luonnolle, siihen Männikkö ottaa kantaa ja viittaa kuvallaan mustamönjäisen merenrannan valkopukuisesta puhdistajasta. Tai ainakin näin tulkitsen, sillä valokuvassa valkoinen suojapuku hahmottuu abstraktiseksi monikulmioksi.
Riitta Mäkelä
Artikkelin lähde Kaleva