Artikkelin lähde Kaleva
Tuntematon sotilas. Säveltäjä Tauno Pylkkänen. Libretto Tauno Pylkkänen ja Edvin Laine. Kapellimestari Markus Lehtinen. Ohjaaja Lauri Maijala. Lavastaja Maija Tuorila. Pukusuunnittelija Sanna Levo Laulurooleissa: Nicholas Söderlund (Koskela), Juha Pikkarainen (Rokka), Joonas Asikainen (Hietanen), Petrus Schroderus (Kariluoto), Kristjan Moisnik (Lehto), Juha Hostikka (Rahikainen), Jouni Bäckström (Lahtinen), Heikki Sassi (Mäkilä), Tomi Punkeri (Vanhala), Aki Saarela (Honkajoki), Aki Alamikkotervo (Pastori ja Natsi), Matias Haakana (Riitaoja ja Hauhia), Jaakko Kuusela (Suen Tassu) ja Antti Annola (Määttä). Puherooleissa: Janne Raudaskoski (Lammio), Risto Tuorila (Sarastie), Antti Kyllönen (Mielonen), Veeti Reunanen (Sotilaspoika), Katri Rahko (Lotta Kotilainen ja Veeruska). Orkesterina Oulu Sinfonia. Kuoro nauhalta Merikosken Laulu. Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 17.1.
"Auta meitä täyttämään velvollisuutemme... Herra, täytä meidän sielumme palavalla isänmaanrakkaudella!" rukoilee Aki Alamikkotervon esittämä pappi Tauno Pylkkäsen Tuntematon sotilas -oopperan alussa.
Videotykki heittää samanaikaisesti teatterin rautaesiripulle autenttisia kuvia kuolleista suomalaisista sotilaista valkoisissa arkuissaan.
Papin toive velvollisuudentunnosta on ainoa, mitä Herra suvaitsee noudattaa.
Kunnia, yhtälailla kuin kaikki muutkin isänmaanrakkauden pinnalliset ilmentymät, riistetään Lauri Maijalan ohjauksessa sodalta pois.
Tykit jylisevät, pommit jyskäävät, konekivääri nakuttaa tärykalvoja koetellen. Ei niitä sordinoitu kannaksellakaan. Hakkaa päälle Suomen poika! Korvatulppia saa teatterin aulasta.
Kenttäarmeijamme harmaat marionetit syöksähtelevät kohti vihollista. Ja kun missään ei nakuta tai pauku, he hyökkäävät kännipäissään toistensa kimppuun.
Majuri Sarastie Risto Tuorilan hahmossa kulkee rollaattorilla ja ikäänkuin yhdistää 70 vuoden takaisen ajan tähän päivään.
Sarastie tuntee jo nahoissaan, miten kipeästi tulee käymään, muttei voi historialle mitään. Sama on antaa Rokalle hänen vangin ottamisesta ansaitsemansa kuntoisuusloma ja nauraa päälle.
Ketään tässä ei pilkata, älkää peljätkö, ja sotaveteraaneja kaikkein vähiten. Se vahva pasifistinen sanoma, joka Väinö Linnan romaanistakin huokuu, tuodaan vain modernin teatterin koko tykistöllä lähelle.
Kysyin mukana olleelta teini-ikäiseltä, millainen kuva hänelle jäi oopperan perusteella sodasta.
"Kamalaa. Se kai nyt kävi selväksi", hän tuhahti eikä puhunut mitään isiemme kunniatöistä.
Juuri tätä lienee Maijalakin ajanut takaa mukaillessaan Linnaa ja Pylkkästä suurella taiteellisella vapaudella lähemmäs omaa kokemustamme.
Isänmaanrakkautta on myös huomata, miten turhana, raakana ja järjettömänä oikeutettukin sota käytännössä toteutuu. Tapahtumahetkellä siinä ei ole mitään kunniakasta.
Tämän saa kokea myös vänrikki Kariluoto, jota alun toisella kymmenellä olevan lähettipojan kohtalo riipaisee syvältä.
Eihän Suomen sodissa ollut niin nuoria? Niinpä niin, missä raja milloinkin kulkee.
Ohjaukseen on jäänyt seisovia hetkiä eikä kaikkien hahmojen ja temppujen merkitys täysin selkene. Jos etsii oopperaa, jotain jää puuttumaan. Jos teatteria, sama juttu. Kuitenkin se vaikuttaa.
Täysillä mukaan heittäytyvien näyttelijöiden ja laulajien ansiosta Maijalan johtama taiteellinen yhteishyökkäys ei helpolla pysähdy. Näyttämöltä päälle tuleva fyysisyys jo pakottaa miettimään, mikä tässä maailmassa on totta ja mikä pelkkää teatteria.
Tuntematon sotilas ei ole oopperana mestariteos, mutta se antaa tulkitsijoilleen vapauksia, joihin ohjaaja on sumeilematta tarttunut.
Valkokasvoiseksi maalattu vänrikki Koskela on melkein koko ajan näyttämöllä kuin jokin kabukiteatterin jumala tai suomalaisen korpisoturiin sielu.
Veeruskan tanssista tulee väkivaltainen joukkokohtaus, lue raiskaus, johon musiikiksi käy uudehko, siirappinen suomalaisballadi Laulu kaukaisesta synnyinmaasta.
Tuskin kukaan ottaa näyttämöltä mallia, sillä jumal-Koskelan miehet ovat jotain ihan muuta kuin nykyajan "kunniattomia paskiaisia", joiden veritöille voi sipsipussi kädessä nauraa ja taputtaa.
Oopperan säveltäjälle, Tauno Pylkkäselle, tuli 1960-luvulla kiire.
Hän ehti kyllä tehdä värikkäitä, täydesti orkestroituja välisoittoja ja taustoja, mutta solistien lauluosuudet jäivät resitatiiveiksi ja luonnosmaisiksi aarianpätkiksi.
Kaikesta huolimatta orkesteriosuudet kuulostavat yllättävän nykyaikaisilta. Lähes viidessäkymmenessä vuodessa ajat ovat muuttuneet ja 1950-luvun elokuvataustat mieleen tuova tonaalisuuskin tuntuu piristävältä.
Partituurista voi korvakuulolta erottaa ajankohtaan ja paikkoihin liittyviä pieniä lainauksia, muttei mitään suurta ja selvää tematiikkaa fanfaariaiheiden lisäksi.
Kukaan solisteista ei myöskään pääse erityisesti loistamaan äänellään, vaikka kykyjä selvästi olisi. Mutta jos puhutaan hienoista työryhmistä, tässä meil’ on sellanen. Omistautumista ei voi näytellä. Sitä joko on tai ei, ja Tuntemattoman sotilaan miesporukassa on.
Markus Lehtisen johtamaa Oulu Sinfoniaa kelpasi kuunnella. Balanssit ovat monttuolosuhteisiin nähden kohdillaan, monia hienoja yksilösuorituksia erottui joukosta.
Sanna Levon tavallisia sotilasvaatteita, arkipäivää ja citygamoa yhdistävä puvustus ja Maija Tuorilan hallitulla tavalla minimaalinen lavastus eivät tee itsestään liikaa numeroa.
Lähtökohtana on paljas näyttämö. Maisema piirtyy tummana ja salaperäisenä. Kuvainnollisesti ja konkreettisesti paskat housussa nuoret pojat kamppailevat karussa elementissään.
Olli Paakkolanvaaran suunnittelemat äänet pommittavat rumpukalvoja ja tärisyttävät penkkejä. Aarne Turusen armottomat valot halkovat viiltävästi pimeyttä.
Mustuus hiipii koko ajan ylemmäs miesten vaatteissa, kunnes lopussa nähdään kokomustaa.
Tässä oopperassa ei jaeta kunniamerkkejä, siniristiliputkin revitään alas. Jopa rehvakas Rokka huutaa hädässä äitiä avuksi.
Että pidinkö esityksestä? No, oliko se edes tarkoitus.
Esko Aho
Artikkelin lähde Kaleva