Artikkelin lähde Kaleva
Arto Kiuru
Oulu Eläkkeellä oleva Oulun käräjäoikeudun haastemiesten esimies Eino Pikkarainen napsauttaa auki monia kolhuja pintaansa saaneen kitaralaukun lukkohakaset. Hän nostaa viulukotelomaisesta laukusta Länsi-Saksassa yli puoli vuosisataa sitten rakennetun puoliakustisen Höfner 500/1 -basson.
"Basson potikat ovat jo niin hapettuneet, ettei sillä voi enää huoltamatta soittaa", kymmenissä oululaisissa yhtyeissä bassoa ja trumpettia jo seitsemän vuosikymmenen ajan soittanut Kaikkonen miettii.
Tulikasteensa Pikkaraisen viulubasso sai oululaisessa Erik Lahden yhtyeessä 1963.
Pikkarainen varttui Oulun Karjasillalla. Hän kävi myös tansseissa nykyisen Pohjankartanon pihan paikalla sijainneessa tanssipaikassa, jota kutsuttiin "riemuliiteriksi".
Samasta paikasta hän oli lapsena kaupungille kouluun kulkiessaan kuullut seinien läpi elävää musiikkia.
"Riemuliiterissä esiintyi päivätansseissa kahdeksan miehen hanuripartioita", veteraanimuusikko irvistää.
Oulussa kävi Pikkaraisen mukaan 1950-luvuilla monia italialaisia ravintolabändejä. "Huhuttiin, että muuankin italialaisen tanssiorkesterin jäsenillä oli Suomessa yksitoista aviotonta lasta."
Kitaransoitosta Pikkarainen innostui maatessaan 1950 Oulun Diakonissalaitoksen ihotautiosastolla. Osastolla oli toipilaana myös sata vuotta sitten Ouluun muuttanut venäläinen emigrantti Ivan Sihvoin.
"Joululomalle pyysin joululahjaksi Landola-kitaran, jolla opettelin Ivanin opastuksella sairaalaan takaisin jouduttuani ensimmäiset sointuni", muusikko herkistyy.
Basson Pikkarainen osti 1960 Oulun Musiikista.
Muusikko Leo Vuorisen perustama, Asemakadulla vakuutustalossa sijainnut Oulun Musiikki oli yksi Oulun ensimmäisiä musiikkikauppoja.
"Vuoriselta ostin ensimmäisen trumpettini, jonka hän oli tuonut Ouluun Helsingissä järjestetyiltä soitinmessuilta", Pikkarainen sanoo.
1960-luvun alussa Vuorinen muutti Yhdysvaltoihin. Kauppaa alkoi pitää jazzkitaristi Kimmo Jussila. Pikkarainen työskentelikin Jussilan kaupassa kaksi vuotta osa-aikaisena soitinmyyjänä.
"Olin kiinnostunut äänentoistosta ja myöhemmin nikkaroin itse miksereitä sekä bassovahvistimia", muusikko muistelee.
Iltaisin hän toimi Kiistolan kiinteistössä sijainneen Oulun kaupungin nuorisokahvilan isäntänä, joka vastasi kahvilan livemusiikki-iltojen järjestämisestä.
Pikkarainen on puolen vuosisadan aikana soittanut ja sovittanut musiikkia kymmenissä eri oululaiskokoonpanoissa Valonpojista Oulu Big Bandiin.
"Soitin 1970-luvun alussa kolme viikkoa oululaisessa ravintola Tervahovissa musisoineessa unkarilaisbändissä, kun yhtyeen alkuperäinen basisti oli loikannut Ruotsiin", hän nauraa.
Basson kitarahihnana toimii yhä ikivanha ruskea puolitoista senttiä leveä ruskea koiran talutushihna, jonka Pikkarainen nostaa tottuneesti olkapäänsä yli.
Koskelankylän Walolla musisoineissa Valonpojissa Pikkarainen soitti 1973-1984.
"Meillä oli rumpali, joka osasi laulaa espanjaksi vaikkapa Julio Iglesiasin varhaisia hittejä, mutta myös ymmärsi latinalaisamerikkalaisten rytmien päälle", yli kuusisataa keikkaa yhtyeessä soittanut Pikkarainen kehuu.
Hän sovitti suuren osan yhtyeen keikkaohjelmistosta, sekä uusi kokonaan yhtyeen äänentoistolaitteet.
"Aikaisemmin Valonpoikien äänentoisto hoidettiin levysoittimen yleisvahvistimella, johon sai kiinnitettyä yhden ainoan mikrofonin."
Vaikka Pikkarainen on ollut mukana rakentamassa rock-Oulua, tunnustautuu hän ennen kaikkea jazzmieheksi.
Muusikon levykokoelmasta löytyy monia 1950-luvun kymmentuumaisia jazzlevyjä sellaisilta artisteilta kuin Urbie Green tai Scotty Rogers & His Giants.
"Hollantilaisesta Art Van Dammesta pidin jo pikkupoikana. 1980-luvulla onnistuin näkemään Porin Jazz- festivaaleilla myös Dizzy Gillespien, jota olen aina ihaillut", hän kertoo.
Artikkelin lähde Kaleva