Artikkelin lähde Kaleva
Eero Marttinen
Kajaani Nuoren polven historioitsija Timo J. Tuikka toi syksyllä ilmestyneessä antologiassa Presidentti johtaa (Siltala 2013) Kekkosen osalta kirjoittaessaan hänen yhteydessään esiin sanan "caesarismi".
Se on yleensä suurten valtiomiesten sairaus. Tohtori Tuikan mukaan se ilmeni erityisesti Kekkosen viimeisinä vuosina 1970-luvun alusta lähtien.
Caesarismi eli yksinvaltius tarkoittaa hallitusvallan tosiasiallista keskittymistä yhden henkilön käsiin näennäisesti kansan tahdon mukaisesti, vallanpitäjän tukena ovat sota- tai poliisivoimat.
Ilmeisesti caesarismi voi myös tarttua. Etenkin jos muistelee 1970- ja 1980-lukua, sitä esiintyi maan johtajan ohella pienemmissäkin piireissä johtajan esimerkin innoittamana.
Tuikan mukaan Kekkosen caesarismi-syndrooma alkoi samaan aikaan kuin hänen muistisairautensa.
"Kekkonen oli onnistunut rakentamaan demokratiassa harvinaisen retorisen dynastian, jossa poliittisen eliitin kannatti seurata oman etunsa vuoksi kieli keskellä suuta presidentin puhetapaa. Suvereenia johtajaa vastaan poikkiteloin asettumisesta seurasi poliittinen paitsio."
Kun lehdistöä on usein mainittu vallankäytön vahtikoiraksi, on noista vuosista todettava lehdistön ja koko suomalaisen median pääosin nukkuneen ruususen unta. Samanlaista kuin suurin osa kirjailijoistamme, joista suuri osa oli ajan mukaisesti caesarismin pönkittäjiä - Väinö Linnan johdolla.
Sen sijaan muutamat suomalaiskirjailijat havahtuivat jo hyvissä ajoin tilanteeseen.
Vaikka usein onkin väitetty ja on myös totta, että kirjallisuus tulee vuosikymmeniä ajankohtaisuudessa todellisuuden ja lehdistön jäljessä, ei se tässä asiassa toiminut näin.
Tietysti syynsä lienee silläkin, että lehdistö ja media olivat tiukemmin itsesensuurin vallassa kuin kirjallisuus.
Toisaalta myös suut oli tukittu leimakirveellä, jossa luki "neuvostovastaisuus", joten ei myöskään moni kirjailija uskaltanut avata suutaan näistä asioista johtajan arvosteluun.
Ensimmäisiä näkijöitä ja karuun todellisuuteen varovaisesti havahtuneita suorapuheisia olivat Erno Paasilinna, Jouko Tyyri, ristiriitainen Paavo Haavikko, Carl-Gustaf Lilius, varhain ilmiön havainnoinut Veikko Huovinen ja Paavo Rintala - osaltaan myös Kauko Kare ja toimittaja Seppo Heikinheimo.
Muutamat heistä saivat pian lisänimen dissidentti.
Jonkinlaisena kekkoslaisena pidetty Paasilinna havahtui Kekkosen caesarismiin kriittisissä kolumneissa ja lehtikirjoituksissa ilmaisi mielipiteensä myös Jouko Tyyri.
Huovisen caesarismi-kritiikki sai vauhtia siitä, kun Liimatainen (Urho Kekkosen nimimerkki Suomen Kuvalehdessä) kiitteli haukkumiseen asti hänen Ihmissyöntiä-tarinoitaan ja yltyi, kun Kekkonen puuttui joka asiaan.
Huovisen Kekkos-kritiikki laantui ruhtinaan sairauteen ja kuolemaan ja tyyntyi sittemmin myötäsukaiseen ymmärtämiseen, vaikka kaikkia Kekkosen konsteja ei Huovinen koskaan sulattanutkaan.
Kekkosta lähellä ollut kirjailija Paavo Rintala joutui presidentin pyynnöstä Rauhanpuolustajien johtoon, missä hän saattoi seurata tapahtumia vallan ytimestä.
Tehtävässään hän noudatti säntillistä virallista ulkopolitiikkaa, kirjoitti ja puhui rauhan puolesta, mutta yksityisessä mielessä hän jo pohdiskeli ihan muuta.
Hän näki Suomen ulkopolitiikan todellisen tilanteen ja kaksilla raiteilla ajamisen.
Samaan aikaan kun hän kirjoitti Kalevaan "virallisen kaavan" mukaan laajoja kolumneja, hän mielessään pohti - ja myös näki - mihin ollaan menossa.
Kalevan kolumneissaan hän saattoi kyllä toisinaan kokeilla sanomisen rajoja ja arvostella salaperäiseen tapaansa myös Kekkosta. Toisaalta niissä kolumneissa hän kokeili uusien romaaniensa aiheita ja kantavuutta.
Ainakin kannattaisi harkita Rintalan Kaleva-kolumnien julkaisemista yhtenäisenä kirjana asianmukaisin selityksin mihin ajankohtaan ne kulloinkin liittyivät.
Omassa mielessään vuonna 1976 Paavo Rintala ennakoi, että tätä menoa Suomi ei 15 vuoden kuluttua enää ole kansakunta, vaan harvinainen nähtävyys: neljä miljoonaa ilveilijää, jotka osaavat toistaa juhlapuhefraasit tsaarikunnan johdon ja kenraalikuvernöörin perässä.
Tohtori Jukka Tarkka on kirjassaan Karhun kainalossa julkaissut Paavo Rintalan kirjoittaman muistion, jonka hän arvelee tarkoitetun lähetettäväksi ystävälleen Aaro Korkeakivelle, Kalevan silloiselle toimitusjohtajalle, mutta Tarkan mukaan se kuitenkin lienee jäänyt lähettämättä.
Rintalan muistio on karua, rehellistä tekstiä, jota johdattelee kirjailijan kolkuttava omatunto. Hän tuntee vuoden 1939 Molotov-Ribbentrop-sopimuksen jälkivaikutuksen vielä 1970-luvullakin.
Se oli jättänyt Suomen Neuvostoliiton etupiiriin ja näin antoi naapurille oikeuden käyttää poliittista valtaa myös Suomen sisäisissä asioissa. Rintala varoitti, että Suomen riippumattomuus oli supistumassa "kenraalikuvernöörimme suosiollisella vaikenemisella".
Edelleen Rintalan mukaan Kekkonen oli ottanut päätehtäväkseen valvoa, että suuriruhtinaskunta pysyi Neuvostoliiton etupiirissä.
Itänaapurin "tsaarikunta" oli niin voimakas, että sen ei tarvinnut puuttua asioihin, koska "sillä on lonkan notkistajansa" kuten Nikolai I:n aikana.
Eduskunta oli vain ulkopoliittinen säätylaitos, jonka tehtävänä oli kumartaa kenraalikuvernööriä.
Kauppa ja teollisuus kukoistavat itään päin, samoin kuin "hupiteollisuus eli ulkopoliittinen suunsoitto".
Kansa oli opetettu kenraalikuvernöörin johdolla toistamaan sellaisia fraaseja kuin syvenevä ystävyys, yya:n siunauksellisuus, Neuvostoliiton ja Suomen suurenmoiset suhteet.
Rintalan muistiossa Suomi-Neuvostoliitto-seura sai samaa huutia kuin hänen johtamansa Rauhanpuolustajatkin.
"Koko johto on täysin mätä, ei muuta tähteä kuin lonkan notkistaminen. Rauhanpuolustajissa on ihan sama juttu varsinkin sen ei-sosialististen jäsenten kohdalla."
Rintala tuskaili, kun kukaan ei uskalla puhua asioista asioina "karusti niin kuin ne pahimmasta kulmasta katsoen ovatkin.
"En uskalla itsekään - - nauriit eivät kasva puissa vaan maassa. eikä Suuriruhtinaskunnalla ole koskaan itsenäisyyttä ollutkaan…", kirjoitti Rintala ja jatkoi miten rikkinäisyys, näkemyksen puute ja vastuullistenkin poliitikkojemme hupihomma saattaa murtaa kansallisen identiteetin.
Olemmeko jo samassa tilassa sisäisesti kuin Tšekkoslovakia 1945-1948?
Semmoista vai onko liian synkkää? kysyi Rintala.
Tämä kaikki vei uuden ulkopolitiikan kannattajat lähelle äärivasemmiston kannanottoja, arveli Rintala…
Kekkonen erosi vuonna 1981 ja kuoli vuonna 1986.
Rintala tunsi itsensä vapaaksi jo sitä ennen.
1980-luvun alussa Rintala sitten pääsi purkamaan paineita. Hän erosi Rauhanpuolustajista ja kirjoitti romaanit Valehtelijan muistelmat sekä Porvari punaisella torilla. Kirjat oli kirjoitettu niin hyvin, että eivät ne toki kaikille ole koskaan avautuneet.
Tämän jälkeen seurasi Rintalan tuotannossa parasta: Grunewald, Marian rakkaus, Aika ja uni, Faustus.
Artikkelin lähde Kaleva