Arkussa halki Euroopan

Esikoisromaani
Sami Lopakka: Marras. Like 2014

Juron vähäpuheinen oululaisbändi lähtee Euroopan-kiertueelle. Laulaja Hautamaalle valkenee jo ennen ensimmäistä keikkaa, että hän on tehnyt valtavan virheen. Vaimo on kotona viimeisillään raskaana ja mies tuhansien kilometrien päässä soittamassa kitaraa mölyävälle ihmisjoukolle.
Bändi matkustaa, majoittuu ja möykkää kaksikerroksisessa keikkabussissa, jota asuttaa myös ruotsalainen lämppäribändi. Kulttuurit törmäävät.
Bussin makuupaikan, arkun, ikkunasta näkyy muu maailma, bussissa suomalaisten vaatimuksesta Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia -dvd.
Marras ei missään nimessä ole sisäpiirin vitseillä kuorrutettu löysä rokkikirja vaan täysipainoinen romaani. Kiertueella oleva rockyhtye toimii oululaiselle muusikolle Sami Lopakalle (s. 1975) pienoismaailmana, jota hän kuvaa taidokkaasti, asiantuntevalla tarkkuudella ja huumorilla.
Keikkabussissa erilaiset ihmiset kohtaavat työn, ystävyyden, surun ja ahdistuksen merkeissä.
Lopakka rakentaa tuntemuksista ja olotiloista kirjallisesti uskottavan kuvauksen. Kiertuetta tehdään Euroopan maanteillä, mutta sen lisäksi Hautamaan päässä.
Päähenkilön "ahistus" - joka on eri asia kuin eteläsuomalaisten ahdistus - näyttäytyy useammassa valossa, myös huumorin.
Kirjassa ei alleviivata kohtausten merkityksiä tai korosteta huumoria. Sitä on ja sen annetaan soljua vaivihkaisena kuin mustan veden. Itseironia ei ole suomalaisessa kirjallisuudessa monenkaan leipälaji, mutta Lopakka taitaa sen mainiosti.
Lopakan ilmaisu on hallittua ja tehokasta. Jos bussin kuljettajan hahmosta sanotaan, että "hänen tukkansa oli kuin rasvalla voideltu läjä paskaa", niin paha on enää paremmaksi panna.
Marras pysyy rakenteeltaan ehyenä, sillä Lopakka osaa terävästi leikata tunnelmasta ja tilasta toiseen, tietyllä tavalla elokuvallisesti. Pienellä eleellä avataan näkyville elämän (ja miksei kuolemankin) kummallisuus.

Lukijalle esitellään kuin vaivihkaa Euroopan arkkitehtuuria ja historian mustia hetkiä keskitysleireineen. Kirjassa ihmetellään muun muassa Puolaan pesiytyneitä uusnatseja, ne tuntuvat olevan väärässä paikassa.
Lopakka kyselee, mitä Varsovassa onkaan mahdettu kertoa jälkeläisille toisen maailmansodan tapahtumista.
Hiljaisuus ja puheliaisuus ovat kirjan keskeisiä teemoja. Molempia kuvataan sävykkäästi.
Päähenkilö kummastelee, miksi vaivautuu hiljaisuudesta, vaikkei itse puhu koskaan juuri mitään. Ja kun joku saa sanaisen arkkunsa auki, viinan voimalla tai muuten, niin varovaisesta puheen liplatuksesta kasvaa "vuolas joki, joka vyöryi nyt ylitsemme kaikenpeittävänä kymenä".
Lopakka on maininnut esikuvikseen Charles Bukowskin, Edward Bunkerin ja Juha Seppälän, mutta kyllä hän on kirjailijana omillaan.
Maailmankuvassa on kuitenkin jotakin samaa armottomuutta kuin Pentti Haanpäällä tai Arto Salmisella. Sellaista ihmiselon karvasta ihanuutta, joka tuntuu vankilalta vaikka sitä vapautena mainostetaan.

Joitakin ilmaisunsa maneereja Lopakka voisi seuraavaan romaaniinsa karsia.
Nauruun joko purskahdetaan, revetään tai räjähdetään. Mutta nämä ovat pikku seikkoja komeasti liikehtivässä Marraksessa.
Lopakan esikoinen on kevään kirjallinen tapaus. Runsaaseen 300 sivuun on puristettu järeä lataus energiaa, joka asetellaan lukijan eteen etevällä kielenkäytöllä.
Petri Laukka



Creative Commons -lisenssi
Artikkelin lähde Kaleva