Työelämään luiskahtanut

Hanna Kuonanoja Teksti
Tapio Maikkola Kuvat

Kulttuuritalo Valveen kahviossa mies, jolla on tumma puvuntakki, harmaa kauluspaita ja lanteita hipova vaalea poninhäntä, keksii itselleen määritelmän: "Tunnetuimpia työttömiä Oulun seudulla."
Se naurattaa häntä itseäänkin. Tai varsinkin häntä itseään.
Tästä aiheesta Jouko Saksio, jota kuitenkin yleisemmin tituleerataan vapaa-ajattelijaksi ja runoilijaksi, ei ole koskaan arkaillut puhua. Hän on vieroksunut työntekoa avoimesti. Julkisestikin - aina siitä lähtien, kun kymmenen ja puoli vuotta sitten päätti kutsua tiedotusvälineet leivoskahveille viisi vuotta kestäneen työttömyysuransa kunniaksi.
Yksi Oulun seudun tunnetuimmista työttömistä ei tällä hetkellä kuitenkaan ole työtön. On tapahtunut jotain, jota Saksio itse nimittää luiskahdukseksi työelämään: Ensin työvoimatoimisto osoitti hänet hoitoapulaiseksi Hiirosenkotiin. Puolen vuoden työrupeamaa ehti seurata vain hitusen päälle puolen vuoden mittainen työttömyysjakso, kun hänelle löytyi koulunkäynninohjaajan paikka. Työtä on tiedossa kesän korville saakka.
"Nyt tuntuu, että elämä on vain työtä."
Se on puuskahdus vailla sarkasmia. Työttömyysjakso kahden työpätkän välissä on Saksion elämässä jäänyt yhtä lyhyeksi viimeksi 1980-luvun lopulla. Hän kuitenkin uskoo, että kysymyksessä on "viimeinen loiventelutyö" ennen lopullista työelämästä vapautumista.
"Ainakin salaa toivon niin. Terveisiä vaan Juhana Vartiaiselle ja omaa pankkiani johtavalle Björn Wahlroosille, että minun kohdaltani eläkkeellejäämisikä tulee alenemaan."
On ehkä väärin sanoa, että Saksio ei pidä työn tekemisestä - sikäli kun tekemättömyys tarkoittaa toimettomuutta. Hän on Oulunseudun vapaa-ajattelijoiden puheenjohtaja ja puhuja. Aiemmin hän toimi Amnesty Internationalissa ja ohjaajana Prometheus-leireillä. Puolen vuoden työpestit, joihin työvoimatoimisto on hänet ohjannut, hän on hoitanut tunnollisesti.
Mutta Saksio ei pidä siitä, ettei saa nukkua arkena kymmeneen ja viikonloppuna kahteentoista ja että ihmisen olisi myytävä aikansa. Että sitä ei saa käyttää niihin tavallisiin asioihin, jotka riittäisivät hyvin täyttämään hänen päivänsä: radion kuuntelemiseen, kaupassakäyntiin, elokuvien katseluun, keittiötöihin.
Saksio ei ole niitä ihmisiä, joilla yksiön seinät kaatuvat päälle.
"Pohjalla en ole käynyt. Minulla ei ole dramaattista narkoottista päihdehistoriaa, jossa olisin seitsemän meren ja viiden kuoleman vaaran läpi noussut valoon."
Jouko Saksio muistaa olleensa synkkämielinen kuusivuotiaasta saakka. Lapsuudenkoti oli köyhä, ympäristö jokseenkin virikkeetön ja alakuloinen.
Tuon synkkyyden perua on esimerkiksi se, että hän ajattelee joka päivä omaa kuolevaisuuttaan. Aamuisin hänellä on tapana miettiä, joko tämä on se päivä. Iän myötä se tosin on muuttunut eräänlaiseksi käyntivoimaksi: miksipä ei ennättää tänään, kun huomenna ei välttämättä enää ole jalkeilla.
Kun Saksio käy vapaa-ajattelijoiden edustajana puhumassa lukioissa, hänellä on tapana sanoa, että 17-vuotiaana hän alkoi ajatella. Ensimmäinen Puolustusvoimilta saapunut kirje pakotti muodostamaan oman kannan asevelvollisuuteen.
Saksion näkemykseen vaikutti ennen kaikkea musiikki, jota hän silloin kuunteli: punkrock, kantaaottava reggae.
"Siinä on jo ainekset vallankumoukseen. Ainakin sisäiseen."
Kutsunnoissa vuonna 1983 Saksio ei vielä uskaltanut kieltäytyä. Hän anoi kahta vuotta lykkäystä. Seuraavissa kutsunnoissa myönnettiin enää vuosi, ja Saksio oli siihen tyytymätön. Hän päätti ilmoittaa kieltäytymisestään.
Saksio sai yhdeksän kuukautta ehdotonta vankeutta. Hän aloitti tuomionsa suorittamisen tammikuussa 1987.
Vankilaan meno ei ollut nuorelle miehelle mikään helppo paikka. Saksio oli ahdistunut jo kaltereiden sisään astellessaan. Periksi antamista hän ei silti ollut missään vaiheessa harkinnut.
"Siinä sitä sitten olisi oltu kalsarit märkinä ja ihmiset olisivat sanoneet, että semmoinen kieltäytyjä."
Taustansa vuoksi Saksio oli luonnollisesti kovin erilainen vanki kuin suurin osa Pelsonsuon asukkaista.
"Kuorimme parin murhaajan kanssa perunoita, ja minä sanoin, että mielestäni vankiloita ei pitäisi olla olemassakaan. Toinen murhaajista sanoi, että jos tästä nyt portit avataan, olen tappanut kaikki ennen kuin pääsen Vaalan kirkonkylälle asti. Totesin, että aika hyvä pointti."
Saksio anoi presidentti Mauno Koivistolta armahdusta kahteen kertaan. Jälkimmäinen anomus sisälsi muun muassa lausunnon, jossa
hänen fyysisen ja psyykkisen terveytensä todettiin alentuneen. Saksio armahdettiin maaliskuun lopulla 77 päivän istumisen jälkeen.
Kun vapaa-ajattelijoiden yhdistys herätettiin Oulussa henkiin syksyllä 1992, Saksio oli mukana. Häntä kiinnosti eritoten puhujaksi ryhtyminen.
Vapaa-ajattelijoille keskeistä on uskonnottomuus, "valtionkirkon itsestään selvänä pidetyn julkisoikeudellisen aseman vastustaminen", niin kuin Saksio itse sen määrittelee.
Uskonnon uhri Saksio ei ole, eikä hän tunne voimakasta intohimoa kirkkoa vastaan. Ongelma on hänelle oikeustekninen. Rippikoulunkin hän on aikanaan käynyt, joskin aika pian se rupesi tuntumaan tahralta omassa henkilöhistoriassa.
"16-vuotiaana revin rippivalokuvani. Mutta tietysti se oli turhaa, se harvahampainen Jouko löytyy kyllä muiden kuvista."
Näitä ajatuksia pyöritellessään Saksio keksii, että itse asiassa hänen elämässään on yksi pyhyyskultti: viehtymys rappioon.
Se alkoi ehkä kirjoista, joita hän nuorena luki. Hän löysi Knut Hamsunin ja Nikos Kazantzakisin. Hän luki vapaustaistelusta ja äärikokemuksista - siitä, millaista on olla nälissään pakkasessa Oslon kaduilla tai puilla paljailla Pariisissa.
Kirjoista ja kantaaottavasta musiikista Saksion tajuntaan ryöppysi illuusio yksilökeskeisestä vapaudesta, jonka olennaisia piirteitä ovat yksinkertaisuus ja karuus. Niihin hän huomaa aina kiinnittyvänsä: filosofeistakin suurimman vaikutuksen ovat tehneet ne, jotka kulkivat riisikuppi kädessä.
Yksinkertaisuus on Saksiolle elämäntapa, tietysti myös sen edellytys. Hän pyrkii kuluttamaan niin vähän kuin mahdollista. Postilaatikosta ei koskaan tule yllättäviä laskuja.
"Vaikka olisi rahaakin, en voisi ajatella hankkivani niin kallista esinettä, että joutuisin vakuuttamaan sen."
Rappioromantiikan kehykseen istuu oivallisesti myös runoilijuus. Siihen Saksio tosin pikemminkin ajautui kuin tietoisesti pyrki.
Työskennellessään koulunkäyntiavustajana Kuivasjärven koululla syksyllä 2005 Saksio keksi kirjoittaa avustamalleen oppilaalle nimipäivärunon. Siinä kävi niin kuin lasten kanssa tapaa käydä: pian sellaisen halusivat kaikki. Runoniekan oli pantava kynänsä sauhuamaan.
Seuraavana vuonna Saksio päätti kokeilla taitojaan poetry slamin eli lavarunouden SM-karsinnassa. Tie jatkoon aukeni suorituksella, josta ei juuri jäänyt jälkipolville kerrottavaa, mutta ennen finaalia Saksio kirjoitti kuusi runoa ja opetteli ne huolellisesti. Suomen mestaruus irtosi huippupisteillä.
Runojen kirjoittaminen ja esittäminen on Saksiolle toistaiseksi harrastus. Niin sanottu kunniallinen elämä aamuherätyksineen ja aikatauluineen käy huonosti yksiin hänen lyyrisen innoituksensa kanssa. Säkeitä syntyy aina toisinaan, puuskittain.
"Mieli näyttää työskentelevän niin, että jos kuukausikin menee kirjoittamatta, uskaltaa luottaa siihen, että aivopoimuissa tapahtuu jotain ja että kohta taitaa kynä liikahtaa."
Kun Saksiolta kysyy, onko oikein, että työtä tekevä elättää työelämästä tarkoituksella jättäytyvää, ei saa kyllä- tai ei-vastausta. Saksion mukaan tämä ei ollut hänen sanomansa, kun hän vuonna 2002 astui ulos työnvieroksujan kaapista. Kysymyksessä oli räyhäkkä, hänelle ominainen tapa tulla mukaan julkiseen keskusteluun. Kupin sai nurin työtehtävien merkillinen eriarvoisuus: se, millaisin perustein mistäkin työstä palkitaan.
Saksion työpätkistä on kertynyt yhteensä kahdeksan ja puoli vuotta työtä. Kokemusten pohjalta on muodostunut selkeä käsitys siitä, mikä työelämässä mättää. Epämääräiset välityömarkkinat ovat Saksion mielestä loputon sortojärjestelmä, jossa niin sanotut vaikeasti työllistyvät pyörivät vailla lupausta paremmasta. Työmarkkinat eivät myöskään tunnista puolittaista eivätkä osittaista kuntoisuutta.
"110-prosenttisen työkyvyn ja nollan välillä ei ole mitään."
Jos Saksio saisi valita itselleen parhaiten sopivan työmuodon, hän työskentelisi neljänä päivänä viikossa niin kuin viime talvena Hiirosenkodissa, mutta tekisi fyysisesti kevyempää työtä.
"Nuorison vapaa-ajan ohjaamista neljä kertaa kahdeksan tuntia viikossa, se voisi olla minulle sopiva työ. Yhtenä päivänä sitten kävisi katsomassa sen elokuvan tai teatteriesityksen, joka aina jää katsomatta, tai pitäisi parhaiden ystävien kanssa ne illanistujaiset , jotka aina jäävät toteutumatta", Saksio sanoo.
"Mutta viisipäivätyö tai kolmivuorotyö on pelkkää selviytymistä, johon minun rahkeeni eivät ainakaan riitä. Iltaisin vain toivoo, että kunpa tulisi uni ja kunpa se ei katkeaisi kovin monta kertaa."
Työvoimaviranomaisiin Saksiolla on nykyisin hyvät välit. Työttömien kohtelukin on hänen mielestään pikkuhiljaa parantunut. Vanhat lausuntonsa hän silti allekirjoittaa edelleen.
"Sanotaan niin, että työttömän pitää suhtautua epäluuloisesti työmarkkinoihin, koska nekin suhtautuvat epäluuloisesti työttömään."
Epäluuloisuutta ei Saksion kohdalla ehkä varsinaisesti vähennä merkintä hänen CV:nsä muu kokemus -kohdassa: "Poliittinen vanki, Oulu, Pelsonsuo, 1987."
Vaikka työnhakukurssin vetäjä ei suositellut, maininta on ja pysyy. Saksion mielestä se on osa häntä.
"Sehän vastaa siihen, että työhakemuksen perusteella pitäisi erottua joukosta."

Artikkelin lähde Kaleva