Artikkelin lähde Kaleva
Mielensäpahoittaja myöntää, että syö mieluummin homeistakin kuin lightia (lue: likhtiä), kevyttä.
Eipä lähtenyt likhti-linjalle myöskään ohjaaja Mikko Kouki Mielensäpahoittaja-ohjauksessaan. Oulun Mielensäpahoittaja jupisee, äkäilee, ällistelee ja pahoittaa mielensä kiitettävästi.
Mutta sitä riemua, mitä äijän narinoilta odotti, kyllä en täysillä kokenut.
Esitys saa nyökyttelemään, se panee myhäilemään ja riipaisee. Ukko ja nykymeno ovat iloisen railakkaasti sukset ristissä. Ennakko-odotukset pettivät vain hauskuuden kohdalla.
Kirjailija Tuomas Kyrön teksti on tuttua ehtaa tavaraa. Niinpä tuli mieleen, ettei tulkinta ole humoristiseksi tarkoitettukaan. Ehkä tekijät tahtovat varoa nauramasta sodan kokeneen jäärän kustannuksella taikka tekemästä hänen yhteiskunta-analyysiaan yhtään naurettavaksi.
Mieluummin vaikka hapanta kuin kevyttä. Mieluummin vailla koomista keventämistä.
Jukka Heinäsen dramatisoima monologikokonaisuus pinoaa monta luopumisen paikkaa ukon elämän ehtooseen ja kertoo tervaskannon vääjäämättömästä vähittäisestä lahoamisesta.
Niistä on vaikea mennä läpi huumorin kautta.
Edes Kaisa Ristiluoman haitari ei tarjoilee hilipatipippaa. Valinta viestii esityksen asenteesta. Mielensäpahoittajan teema on haikeahko, ja harmonikka toimii myös äänitehosteiden lähteenä. Ainoa tunnistamani hanuri-irrottelu esityksessä on Veikko Lavin laulamana tunnetuksi tullut Väärä vitonen.
Kyllä minä niin mieleni ilahutin, kun kuulin Kyrön äijän tulevan Oulun kaupunginteatterin ja näyttelijä Hannu Pelkosen repertuaariin. Pelkonen täyttääkin ansiokkaasti karvareuhkan raamit.
Pelkonen on antanut partansa kasvaa. Kaikki kritiikki, pettymys ja äreys purkautuu paksun karvoituksen alta. Siellä sykkii salaa myös lämmin sydän.
Mielensäpahoittajan ilmaisutapa muistuttaa lievästi jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin mielipiteenilmaisua itsenäisyyspäivien juhlahaastatteluissa. Pelkosen näyttelemisessä on samaa vankkumattomuutta.
Karjalan kannaksella kahdeksantoista kesäisenä taistellut Mielensäpahoittaja ei suostu luovuttamaan ja nuhjaantumaan väsyttämälläkään. Nyt ukko kamppailee purnauksen ja vastahangan keinoin vanhusten itsemääräämisoikeuden puolesta. Sehän on kurantti, asiallinen asia tänä päivänä.
Herkistymistä ja heltymistä kohti kulkeva nurisija on ulkoisesti kuin suoraan tukkimetsästä reväisty: pussihousut, saappaat, ruutupaita ja reuhka. Vieraileva puvustaja Markus Tsokkinen on oivasti haistanut, kuinka vanhoista tarpeista rakennettu persoona tulee vaatettaa.
Vaatteet ovat aatteet ja henkilön kuvastin. Kuvataiteilija, kirjailija Hannu Väisänen pohti hartaasti Isän kuvat -näyttelyyn kotiseudulleen Lapinlahden taidemuseoon tuomassaan maalauksessa, mikä oli isän verkkarien oikea sininen sävy.
Värisyttävä nostalgia ja aitouden tuntu on pienestä kiinni. Pelkosen ukon niskaan on löydetty tutulle vivahtava viininpunainen verkkaritakki.
Kymmenen pistettä Tsokkiselle tästä yksityiskohtien herkkyydestä. Myös Tsokkisen lavastuksen minimalismista löytyy kaikki tarpeellinen: halkopinot, hella, heteka ja hakkuupölkky.
Ukko tosin lähinnä vain käpsehtii: ei paljon pilko eikä heiluttele risuluutaa.
Esityksen loppu on hieno ja kohotettu. Pelkosen Mielensäpahoittaja antaa surun ja kaipuun tulla kerrankin läpi. Ukon myötä myös yleisö sulaa kyyneliin.
Parasta ennen päivämäärä ei päde ihmisiin. Ukolle on kaikkein herkin paikka Kuusikodissa hoivattava emäntä.
Ukon puheissa on paljon torajyviä eikä yhtään tyhjiä akanoita. Kalleinta esityksessä on ukon filosofia, joka voitelee ja hoitaa. Mielensäpahoittaja tietää, että elämässä pukkaa vaiheita, vaikkei pyytäisikään. Pahinta on kolottaminen ja toisen armoilla oleminen.
Ukko sanoo, että tavallinen riittää. Ollaan tavallisia ihmisiä.
Eeva Kauppinen
Artikkelin lähde Kaleva