Artikkelin lähde Kaleva
Kauppamatkustajan kuolema on huikeinta teatteria mitä Oulussa on nähty vuosikymmeniin. Se on teatterin triumfi, riemuvoitto. Älykästä, säihkyvää, koskettavaa ja satuttavaa esitystaidetta, joka kestää useammankin uppoutumisen.
Nyt voi vilpittömästi suositella hyppyä teatterin ja aidon 50-luvun Studebakerin kyytiin.
Uskon, että viidakkorumpu rumputtaa tätä samaa viestiä. Tässä on esitys, josta uusi Oulu ja isommatkin ympyrät voivat tyydyttyä ja olla ylpeitä. Kauppamatkustajan kuolemasta ei poistu tyhjänä tai koskemattomana.
Kauppamatkustaja on Oulun kaupunginteatterin iso jytky.
Vaikka Risto Tuorila on suitsutuksen arvoinen ja suurenmoinen Willy Loman, tämä ei ole yhden miehen näytelmä. Kauppamatkustajan kuolema on vaikuttava kolmetuntinen kokonaisuus, suuri onnistuminen koko tiimiltä ja erityisesti Loman-familyltä.
Vieraileva ohjaaja Paavo Westerberg osaa lukea ja löytää Arthur Millerin huikean hienon näytelmän nyanssit ja syvät virrat.
Millerin teksti on niin tiheäksi kehrätty ja keritty, että se tarvitsee myös taitavan purkajan.
Westerbergin ohjaus kantaa kauniisti katkeraan loppuun asti. Se ei jätä mitään kesken. Paljonkaan ei jää piiloon. Juha Siltasen suuhun sopivasta tekstistä tiristetään armotta irti kaikki mahdollinen. Yhtäkään semanttista, merkitysten kiveä ei ohiteta kääntämättä, mikä on nautinto.
Totuudet alkavat putoilla Lomanin niskaan kuin kuoliaaksikivittäjien murikat.
Elämänvalhe, väärät unelmat, patologinen suurmiesharha, jota isä-Loman markkinoi adoniksiksi ja nuoriksi jumaliksi nimittämilleen pojille. Mikään ei ole totta, vaan päinvastoin päinvastoin: unia, tuulentupia. Bernard (Mikko Leskelä) ei ole mato vaan menestyjä. Omista pojista tuli loisia ja renttuja. Lomanin luukku on väärien idolien BB-talo.
Risto Tuorilan Willy Loman on kuin näppituntumalla tehty, mutta pilkulleen sisäistetty ja herkkä roolityö.
Loman on monikasvo: nöyrältä vaikuttava pettynyt pyrkyri, ylpeä amerikkalainen pikkusielumenestyjä, yksinkertainen ja huijattava hupsu, avuton tai liero. Totuus on jossain siellä välissä.
Tuorilan työskentelyä seuraa henkeään pidätellen. Tuorila on näyttämön velho. Hän näyttelee niin kuin ei näyttelisi.
Onneksi vastassa on vahva Biff, jota esittää vieraileva näyttelijä Markus Järvenpää.
Biff on perheessä se, joka herää ruususen unesta. Äiti Linda (Hannele Nieminen) ei sitä unta ehkä koskaan oikeasti jakanutkaan.
Markus Järvenpää ei rakenna Biffistä renttua, vaan syöksylaskussa olevan harhautetun elämän etsikkoretkeläisen. Biff etsii syyllistä ja menetettyjä mahdollisuuksia petetyn ja loukatun lapsen anteeksiantamattomuudella.
Tuorilan ja Järvenpään valtamittelö saavuttaa Shakespearen kuningasnäytelmien mitat. Miehet pinkovat, uhoavat ja karjuvat kuin leijonat. Vaikuttava perhedraama on laimea ilmaisu tilanteelle. Unohtumaton tappelus veren maku suussa!
Perheen kuopus, Happy (Tomi Enbuska), on markkinaviidakon iloisempi apina ja wannabee-pomomateriaalia.
Alussa on paljon naurua: kunnon Willy ja lempivaimo Linda. Tuorila ja Nieminen ovat kuin olisivat olleet aina naimisissa.
Hannele Niemisen Linda ei olekaan hyssytelty alistuja vaan selviytyjä. Hän tietää kaiken koko ajan. Silti hän rakastaa aviomiestään.
Auktoriteetit samoin kuin aidot tunteet löytyvät tässä näytelmässä nurjalta puolelta.
Amerikkalainen unelma onnesta näytellään talonpuolikkaassa, jota lavastaja Markus Tsokkinen riisuu ja purkaa. Talosta ei lopulta ole jäljellä kuin luuranko. Modernit kerrostalot tallaavat sen varpaille.
Oulun suuri näyttämö kasvaa suurkaupungiksi upealla ääni-dramaturgialla. Visualisointi ja äänimaailma ansaitsisivat Suomen valo- ja äänisuunnittelijoiden Säde-palkinnot.
Asialla ovat äänimestari Jari Nieminen ja säveltäjä Sanna Salmenkallio.
Kiskojen kalke vaihtaa kohtauksia ja Salmenkallion sävellykset tukevat näyttämötunnelmia.
Aikakausi, mittakaava ja todellisuuden taso vaihtuvat valojen ja taustaheijasteiden avulla yhtä aineettomasti ja näppärästi kuin Volker Schlöndorffin elokuvaversiossa.
Rautaesirippu ja metrokuulutus ilmentävät Willy Lomanin edessä sulkeutuvien ovien -tematiikkaa.
Millerin näytelmän sisältö on raaka, elämys uskottava ja koukuttava. Harmaa karvakaan ei katkea Lindan päästä huomaamattamme.
Eeva Kauppinen
Artikkelin lähde Kaleva