Tieto-Finlandia -ehdokasKaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY 2004.1 633 sivua on kirjassa, jota Esa Saarinen nettisivuillaan ylistelee sanomalla, että juuri tätä hän on odottanut. Väittääpä, että asianomainen kirja antaa ihania avautumia omaan mieleen. Saarisen määrittelyihin kuuluvat vielä ilmaisut nautittavaa ja sopivan laajuisia artikkeleita.

Kysymyksessä on ulkonäöltään varsinainen häräntappoase, jonka visuaalisella ulospanolla ei ole ainakaan vuoden kauneimman kirjan titteliä tavoiteltu.

Mutta Tieto-Finlandia on lähellä.

Kysymys on suomalaisten sanojen juuria, niiden alkuperää, selvittämään pyrkivästä tietosanakirjasta maallikoille.

Professori Kaisa Häkkisen kirjaa aiemmin on ilmestynyt pari muuta alan etymologiakirjaa, mutta ne on selvästi suunnattu tutkijoille, eli jos et ole asiantuntija, et tämän kirjan suomalaisista edeltäjistä juurikaan kostu.



Kun rantsilalaiset taannoin kampanjoivat 1700-luvun kirkkoherransa Kristfrid Gananderin yhdeksi sadasta suurimmasta suomalaisesta, hän Häkkisen kirjan perusteella voisi nousta kymmenen suurimman joukkoon siinä missä Mikael Agricola ja Elias Lönnrot nousivat.

Kaisa Häkkinen viittaa ahkerasti Gananderiin mainitessaan jonkun sanan ilmestymisestä ensimmäisen kerran kirjakieleemme. Tosin Gananderin sanakirjaa ei alun alkaen painettu. Sen joutuminen Turun akatemian arkistoon ja käyttäminen myöhempien tutkijoiden pelkkänä pitkäaikaisena lähteenä saattaa olla eräs syy siihen, ettei Ganander ole niin maankuulu kuin ansaitsisi olla.

Kirjassa Ganander mainitaan vaikkapa silloin, kun etsitään alkuperää kiusaamista merkitsevälle rääkätä-sanalle. Tai leijata-verbille, joka Gananderin mukaan tarkoitti hauskanpitoa.

Toisaalta Häkkinen muistuttaa alkusanoissaan, miten kirjakielisten lähteiden käyttökelpoisuutta rajoittaa se, että 1800-luvulle saakka kirjakieli oli aihepiiriltään ja sanastoltaan yksipuolista, "vain osa todella käytössä olleista sanoista on tullut kirjallisesti dokumentoiduiksi".

Hän käy esipuheessaan läpi suomen sanaston esihistorian, lainasanat kanta-arjalaisista sellaisiin, jotka on voitu oppia tuntemaan aikaisintaan Amerikan löytämisen jälkeen. "Sanan merkitys voi muuttua aikojen kuluessa, vanhalle asialle voidaan syystä tai toisesta antaa uusi nimi, ja uuden asian nimitykseksi voidaan ottaa jokin vanhastaan käytössä ollut sana uudessa merkityksessä", hän kirjoittaa ja tiivistää sanottavansa ihastuttavaan virkkeeseen: "Jokaisella sanalla on oma kohtalonsa."



Tieto-Finlandia -ehdokas Nykysuomen etymologinen sanakirja on teos, jonka ainoa oikea lukutapa ei ole kahlata sen sivupaljoutta läpi systemaattisesti aakkosjärjestyksessä.

Ei, vaan sen selväkieliset sanaesittelyt antavat luvan kaivaa aakkosjärjestyksellisestä kokonaisuudesta mitkä tahansa sanat, jotka syystä tai toisesta kiinnostavat ja askarruttavat.

Mutta kukapa estäisi aloittamasta aakkoset-sanastakaan, jota kirjan mukaan jopa aapeeseepuustaviksi kutsutaan, ja lopettamasta luku-urakkaa yökätä-sanan kulttuurihistoriaan! Yökkäämisestä Häkkinen toteaa, että sana periaatteessa voi olla vanhakin, mutta etenkin sarjakuvakulttuuri on sitä 1900-luvun kuluessa suuresti edistänyt.



Haluatko tietää, miksi me suomalaiset sanomme jalopeura ja lohikäärme? Entäpä, milloin kissa-sanaa on käytetty ensimmäisen kerran ja missä sävyssä on puhuttu noidista? Ja mitähän mahdetaan tarkoittaa tiernapoikien laulussa murijaanien kuninkaasta - mikä on murjaani? Näihin vastaukset löytyvät.

On kuitenkin turha etsiä haltija- tai haltia-sanaa. Tai jankkia ja rössyä. Puhumattakaan soopelin vanhasta suomalaisesta nimestä nokiasta.

"Toisaalta pois on jätetty sellaisia yksinkertaisia perussanoja, jotka ovat selvästi murteellisia tai eivät enää kuulu nykysuomalaisen aktiiviseen sanavarastoon", kuuluu poisjättöjen perustelu.

Hakusanoja on runsaat 6 000, mikä on kirjan tekijän arvostaman Erkki Itkosen laskema suomen kielen perussanojen lukumäärä.

Kaisu Mikkola