Artikkelin lähde Kaleva
Neljä näkökulmaa Raaheen
He muistavat meren, tuoreen apilaniityn, Kuljunlahden kokon, Ollinsaaren metsät, Lohikarin rannan
Arto Murtovaara
Raahe on meri, vanhoja, kunnianarvoisia kouluja, terästä, vanhoja puutaloja. Monissa puheissa ja paikallisen viisunikkarin Pauli Ylitalon teksteissä elävät vielä 1960-luvulla kaupungin katuja astelleet lehmät ja semiskat, 1970-luvun alussa lakkautetun seminaarin opiskelijat.
Jos 1860-luvun ihmisellä olisi ääni tässä ajassa, hän muistaisi varmasti lähes ensimmäisenä tervan tuoksun ja Varvin lukuisista veneveistämöistä kaikuvat työn äänet. Ja vuodesta toiseen pitäjäpäivillä kaikuvan tervehdyksen Pooki flakkaa, joka ilmoitti jonkun kotikaupungin kymmenistä laivoista olevan laskemassa laituriin. Tai laivapatruunin, kommerssin, joka arvokkaana asteli tummassa puvussaan vastaan pitkin aurinkoista mukulakivikatua.
Ensimmäisen sukupolven kaupunkilaiset, maalta tulleet työmiehet sekä uraansa rakentamaan lähteneet insinöörit ja teknikot taas Rojuniemeen nousseen rautatehtaan, josta tuli öin ja päivin kiinteä osa kaupungin ääntä, hajua ja makua.
”No kyllä se meri on, merelliset kokemukset”, sanoo kaupunkineuvos, varatuomari Yrjö Reinilä ensimmäisen asian, jonka kotikaupunki tuo mieleen. ”Toinen, mikä oli lapsuudessa, eikä aina niin miellyttävä muisto, oli että tehtiin maanviljelys- ja puutarhatöitä kesät. Kolmas on pikkupoikana kotipihalla urheilu.”
Reinilöiden pihalla oli 15 metrin suora juoksurata ja 30 metrin ympyrärata, jossa nuoret kaupunkilaispojat mittelivät nopeuttaan. He hyppäsivät seivästä, korkeutta ja pituutta tai työnsivät kuulaa. 1920-luvulla kaupunkiin rakennettiin ensimmäinen urheilukenttä. Nykyisen Prisman parkkipaikan kohdalla oli 250 metrin mittainen hieno juoksurata.
”Kun minä sain kuuden tai seitsemän vanhana mennä soutelemaan yksin meidän kutterin jollalla ja muutaman vuoden päästä, kun olin oppinut uimaan, purjehtimaan pieniä matkoja pienellä yksipurjeisella veneellä. Kun osasin uida 50 metriä, sain purjehtia Pikkulahdella. Kun pääsin 500 metriä, sain purjehtia mihin vaan.”
Tuoksuista päällimmäisin on aluksi tuomi, mutta pian sen syrjäyttää vastaleikattu apilaniitty; monien kaupunkilaisten tapaan Reinilöillä oli maanviljelystä kaupungin vuokrapelloilla. Peltoa oli kuusi hehtaaria ja siellä käytiin heinätöissä ja muutenkin - käytännössä joka päivä askarreltiin puutarhalla tai pelloilla. Ainoat poikkeukset isä salli urheiluun taikka kutterin purjeiden kuivatukseen sateen jälkeen.
Konsuli ja lehtori Ossian Swanljung on kävelevä tietosanakirja, jonka hirmuinen muisti marssittaa esiin nimiä ja vuosilukuja, asioita, muistoja, kielellisiä oivalluksia, joissa tavallisen tallaajan täytyy keskittyä pysyäkseen kyydissä. Hänen assosiaatioketjunsa kantaa Stonehengeen, Pietariin ja Pultavan taisteluun, vilisee nimiä Rauma-Raahe Oy:n vuorineuvos Artur Lagerlöfistä kolmeen professoriin, Kyösti Julkuun, Ago Künnapiin ja Kalevi Viikiin - tai keltteihin.
”Kyllä se on tuo kulkeminen, koska Elsan (hänen oman äitinsä) äiti piti Lapin, Tuomiojan asemaravintolaa ja me asuttiin rantakaupungissa ja meri palveli suvun intressejä.”
Suvun intressi on tässä T:mi O. Swanljung, jonka perustajan nuorin veli, vaasalainen konsuli Sidney Swanljung muutti 1939 osakeyhtiöksi. ”Sitä käytiin uimassa. Pyöräiltiin viisi minuuttia rantaan ja uitiin. Soudettiin venneellä.”
”Minä muuten muistelen, että asuimme Koulukatu 14:ssä, kun Nylanderin talo paloi kovalla ukonilmalla unikeon päivänä heinäkuussa 1932.”
Silminnäkijän kuvaus tuosta huomiota herättäneestä tapauksesta löytyy Pentti Haanpään kootuista teoksista luvusta Tapaus. Haanpää oli matkannut pyörällään Piippolasta Raaheen. Ossian kertoo Gertrud Swanljungin muistaneen, että samana päivänä nousi toinenkin raju ukonilma.
”Ensimmäinen muistikuva on luminen talvikaupunki ja aurinkoinen kesäkaupunki. Jos mentiin taksilla, se oli kantti kertaa kantti, jonka sivuikkunoissa oli plyysi ja pöly leijaili.”
”Mun mielestä aika hieno juttu on tuo juhannuskokko Kuljunlahden padolla. Terästehdas näkyy taustalla. Se on mulle lapsuudesta asti ollut hieno tapa juhlia keskikesää”, kertoo kaupunginarkkitehti Irene Merikalla.
Monelle juhannus tarkoittaa järven rantaa. Merikallan tunnelma ei ole näin lempeä. Kokko oli mahtavan iso. Siihen kuljetettiin puuromua alkukesästä lähtien. Sen sytyttämistä odotettiin.
”Se on sopivan raju tätä kaupunkia ajatellen.”
Marraskuussa Helsingistä ja Lappeenrannasta oli kaupungin suunnittelukonsultteja käymässä. Kauppaporvarin Fregattisalissa pidetyn yleisötilaisuuden jälkeen he kävelivät Pekkatorin poikki. Alasleijailevat lumihiutaleet sekä hämärän ja valon rajamailla leikkinyt toriaukea teki vieraisiin järisyttävän vaikutuksen.
”He olivat niin hämmästyneitä ja ihastuneita. Meinasivat jäädä siihen loppuillaksi pyörimään.”
Merikalla on viettänyt lapsuutensa Ollinsaaressa, jossa oli todella jänniä juttuja. Hän oli kaksivuotias, kun hänen isänsä muutti Raumalta terästehtaalle töihin 1967. Ollinsaaressa oli lapsille kivoja paikkoja, rivitalojen kapeita kujia ja lämpökeskuksen (nyt jo puretun) piipun takana seitsemänvuotiaiden jengi vaihtoi purkkaa ja kiiltokuvia. Lähiölapsuus ei ollut lainkaan ikävä; aika paljon luontoa, Pikkumetsä ja Ruonanojan varren pajukko, joissa seikkailtiin. Koulun takana oli iso metsäalue, jossa välitunnilla ehti käydä leikkimässä.
”Tuoksuista tulee ihan ensimmäisenä mieleen Lohikarista meidän mökillä se, kun merivesi on matalalla ja kivet ovat paljastuneet, meren pohjan ja mudan tuoksu.”
Merikallan muistoissa Raahe on Ollinsaari, Kuljunniemi, Pohjoinen alue ja nyt puukaupunki.
”Aika jännittävästi alkoi tämä kaupunki kutsua. Vuosi sitten ei olisi tullut mieleenkään”, viime syksynä Raaheen palannut Merikalla kertoo.
Jutun neljäs näkökulma löytyy valokuvista, jotka on ottanut Raahessa kuusi vuotta asunut maahanmuuttaja Elena Virolainen. Hän on saanut viisi vuotta valokuvausoppia Leningradin yliopiston kulttuuritieteiden laitoksella.
elena virolainen
Raahen Pekka pakkaspuvussa.
elena virolainen
Huurteinen kaupunki.
elena virolainen
Brahenkadun alku kesätunnelmassa.
elena virolainen
Raahen Fiian kaljuunakuva.
Artikkelin lähde Kaleva