Vanhat eväät, maku tuore

Helena Juntunen tuo La Bohèmeen maailmanluokan herkkyyttä ja taitoa

Oopperan ensi-ilta

Oulun kaupunginteatterin suuri näyttämö 18.1. Giacomo Puccini: La Bohème. Musiikin johto Arvo Volmer. Ohjaus Leena Salonen. Lavastus Olli Mäntylä. Puvut Pasi Räbinä. Kuoron harjoitus Risto Laitinen ja Paula Westerlund. Valaistusmestari Aarne Turunen. Rooleissa: Mikael Fagerholm (Rodolfo), Helena Juntunen (Mimì), Mia Huhta (Musetta), Petri Antikainen (Colline), Juha Hostikka (Shaunard), Rauno Elp (Marcello), Petri Pussila (Benoit, Alcindoro), Tero Ollanketo (Parpignol), Pekka Kurttila (tarjoilija, tullimies ym.) ja Arto Marjakangas (tullikersantti). Oulun kaupunginorkesteri. Laulajia Tuiran kamarikuorosta, Kirjosista, Ynnin Pojista ja Fröökynöistä. Yhteistyössä: Oulun kaupunginteatteri, Oulun kaupunginorkesteri, Oulun konservatorio ja Oulun Ooppera ry.

Oulun La Bohème -oopperan lavastuksen ja osittain myös puvustuksen keskeisiin visuaalisiin elementteihin kuuluu Gustave Caillebotten (1848-1894) maalaus Rue de Paris, temps de pluie, Pariisin katu sateella, vuodelta 1877.

Siinä Rue de Turinin ja Rue de Moscoun kulmassa tavalliset pariisilaiset kiiruhtavat mustine sateenvarjoineen kuka minnekin. Heidän kasvoiltaan voi arvailla ajatuksia. Maalauksen suuruus on sen arkipäiväisyydessä.

Impressionismi tyylisuuntana oli Caillebotten maalauksen syntyaikana vasta alullaan, mutta sekin väreilee Caillebotten kadunkulmassa.

Samankaltaista realismin ja hetkeen tarttumisen herkkää liittoa toteutti myös Leena Salosen ja työryhmän näkemys Puccinin romanttisesta suosikkioopperasta.

Ohjaaja Salonen on onnistuneesti etsinyt tuoreuden henkilöohjauksen puolelta sen kummemmin konstailematta. Henkilökuvat piirretään tarkasti ja varmalla kädellä. Tapahtuu ihme: veri palaa vanhaan tarinaan.

Onnistuneet ajoitukset ja rytmitykset suhteessa partituuriin ovat tärkeitä elementtejä, kun katsojia eri tunnetilojen kautta kuljetetaan kohti väistämätöntä itkun paikkaa. Varautukaa kuivaamaan silmäkulmanne.

Verrattuna Oulun oopperan edelliseen La Bohèmeen noin 20 vuotta sitten on tulkintaan lisätty vauhtia, mutta sillä tavoin harkitusti, että uskottavuus ja tasapaino säilyvät.

Sopraano Helena Juntunen (Mimì) täytti häneen kohdistuneet suuret ennakko-odotukset tuoden esitykseen harvinaista herkkyyttä ja kansainvälisen tason laulullista loistoa.

Juntunen todisti käytännössä sen vanhan viisauden, että laulajan ei tarvitse koskaan huutaa, jos tekniikka on kohdallaan. Pieninkin kuiskaus kuului ja huipennuksiin löytyi jalostunutta voimaa.

Miten mielellään Juntunen pidettäisiin Oulun oopperassa jatkossakin, mutta suuremmat näyttämöt taitavat hänet hyvin pian napata oululaisten ulottumattomiin.

Silti yksin ei kukaan voi suurta oopperaa rakentaa. La Bohèmen onnistuminen nousi pohjimmiltaan nimenomaan solistiensemblen lahjakkuudesta ja yhteistyön näyttämöllisestä toimivuudesta.

Niin elävää ja sujuvaa näyttelijäntyötä, kuin Oulun kaupunginteatterin näyttämöllä perjantai-iltana nuorten laulajien voimin nähtiin, ei aina kohtaa edes puheteatterin puolella.

La Bohème on sangen yksinkertainen, selkeästi etenevä tarina, jossa on melodramaattinen patenttiloppu.

Mutta se ei suinkaan ole ohjaajan kannalta helppo teos, etenkin jos hän tuntee vastustamatonta halua lyödä Puccinin libretisteineen laudalta ja jättää oman peukalonjälkensä aikakirjoihin (kts. oheinen arvio Suomen Kansallisoopperan La Bohèmesta).

Oopperan tapahtumat sitoutuvat musiikin välityksellä niin tiukasti epookkiin ja romanttiseen tyyliin, että uudelleen ajattelemiselle jää kovin rajoitetusti liikkumavaraa.

Oulussa libreton tarkoittamaa ajankohtaa 1830-luvulla on näyttämökuvissa siirretty arviolta muutama kymmenen vuotta eteenpäin.

Siitä ei vielä mainittavia ongelmia koidu; vaikka tosiasiassahan Ranskassa ehti tuona aikana valtiomuotokin vaihtua ja oopperassa iloisesti lauletaan kuninkaasta (Il Re m'aspetta...).

Toisaalta, jos Oulun produktiosta otettaisiin musiikki pois, voisi Olli Mäntylän lavastuksen kuvitella törmäävänsä missä tahansa keskikokoisessa oopperatalossa. Itse näin hyvin pitkälle samantyyppisen vinttiratkaisun kymmenisen vuotta sitten Bulgariassa.

Puvustukseen Pasi Rabinä on ripauttanut vähän ylimääräistäkin aksenttia. Helena Juntunen esimerkiksi ei vaikuta lainkaan keuhkotautiselta raukalta riutuessaan avokaulaisessa haute couturessa.

Musiikillisesti ja toiminnallisesti monitasoiset kohtaukset on La Bohèmessa harkittava ja rakennettava erityisen tarkkaan, jotta meno ei tuntuisi tekotoimeliaalta esittämiseltä seuranäyttämöiden malliin.

Toisen näytöksen kuoro-osuudet ovat usein amatööreille liian vaativia. Vaikka väkeä on paljon, ääntä ei tahdo irrota tarpeeksi. Näyttämöllisesti ohjaaja yleensä joutuu näissä kohdin teosta tekemään erilaisia kompromisseja.

Tälläkään kertaa ei joukkotoimintaa ollut ehditty harjoitella niin hyvään ruotuun, että toisen näytöksen katu-uskottavuus olisi ollut täydellistä.

Intoa ja yritystä ei kuorolaisilta sen sijaan puuttunut, ja mikäli muistiin on luottaminen, paremmin tämä oopperakuoro tehtävästään suoritui kuin 20 vuoden takainen ryhmä.

Puccini on kirjoittanut partituuriin oven avaukset, varovaiset käden kosketukset, rakkauden muistumat, kaikki olennaiset. Orkesterista kuuluu ullakkohuoneeseen ensi kertaa saapuvan Mimìn mukanaan tuoma raikas kukkaistuulahdus, jota kapellimestari Arvo Volmer vielä ymmärtäväisesti alleviivasi jousilla.

Yleensäkin Volmer oli ratkaiseva tekijä oopperan tunnesisällön ja kokonaisuuden kannalta. Hän innosti tasoaan kohinalla viime vuosina nostaneen Oulun kaupunginorkesterin soittoon, joka hengitti luontevasti laulun mukana ja rakensi kohtauksia musiikin kautta. Akustiikan kurjuus jopa välillä unohtui katsomossa.

Oopperan sankaritenorilla, Mikael Fagerholmilla on periaatteessa tukeva lyyrinen äänipohja, mutta hänen laulutekniikkansa on sen verran puutteellinen, etteivät Rodolfon roolin korkeimmat dramaattiset huipennukset ainakaan ensi-illassa sujuneet ilman äänen sijoituksen häiritsevää häilymistä.

Laulullisesti lähimmäs Helena Juntusen tasoa ylsivät Marcellon osan vastaansanomattomalla lämmöllä tulkinnut virolainen baritoni Rauno Elp ja räiskyvän voimakas Musetta, sopraano Mia Huhta. Molempien roolisuorituksia oli myös ilo katsella.

Bassobaritoni Petri Pussila teki varmaotteisesti Benoitista ja Alcindorosta leppoisat karaktäärihahmot. Baritoni Juha Hostikan Schaunard vaikutti vaaleassa tasaisuudessaan väliin jopa liiankin huomaamattomalta.

Oulusta lähtöisin olevan Petri Antikaisen (Colline) sinänsä taipuisaan ja musikaaliseen bassolauluun näyttää hiipineen levottomasti väpättävää vibratoa.

Kuten sanottu, yhdessä ensemble kuitenkin merkitsi paljon enemmän. Tämä La Bohème kestää kyllä vertailun laajemminkin kuin Helsingin mitassa.

Toivottavasti se samalla määrittää uudet tasovaatimukset, jotka oululaiselle oopperantekemiselle tulevaisuudessa asetetaan.

Ensimmäistä kertaa Oulun oopperan käytössä ollut tekstityslaite osoittautui vallan mainioksi apuvälineeksi. Arvo Volmer lupasi, että Oulussa tekstitetään tästä lähtien myös suomenkieliset oopperat.

ESKO AHO

Jarmo Kontiainen

Rakastavaisten herkkä hetki. Mimì (Helena Juntunen) ja Rodolfo (Mikael Fagerholm) keskellä jouluista katuvilinää La Bohèmen toisessa näytöksessä. Taustalla näkyy osa Gustave Caillebotten maalauksesta Rue de Paris, temps de pluie.

Artikkelin lähde Kaleva