Artikkelin lähde Kaleva
Kaakkurista kotkiksi
Tasamaan mäkihyppääjät, oululaiset Hautamäen veljekset, ovat tähdänneet vuosia kansainväliseen kärkeen. Nyt huippu häämöttää. Perhe on tukenut poikien urheilemista - joskus viimeiseen saakka.
Petri Laukka
Pienikin nyppylä tasaisella maalla saattaa merkitä ammattia, lennättää huipulle. 15 vuotta sitten nuori isä Heikki Hautamäki pyysi Nuottalan talonmieheltä Oulun Heinäpäässä, että tämä puskisi traktorillaan pihalumet samaan kasaan.
Isä heilutteli lumilapiota ja viimeisteli kumpareen alle pienen töyssyn.
Kaksi pihan pikkupoikaa, Jussi ja Matti, odottivat isänsä vieressä valmista. Sitten he sitoivat Järviset jalkoihinsa, laskivat lakki vinossa mäen ja oikaisivat itsensä hyppyristä uljaaseen liki metriseen liitoon.
Poikien silmät levisivät ympyröiksi, kun he näkivät Matti Nykäsen leiskautukset Calgaryn olympialaisissa 1988. Paluuta ei ollut: he halusivat hypätä kuin Nykänen.
”Sen jälkeen ei ollut hetken rauhaa. Pojat hyppivät joka ikisestä mäentapaisesta, minkä löysivät”, isä muistelee ja istahtaa autoon.
Heikki Hautamäki, 49, on pimeänä keskiviikon aamuna lähdössä Oulusta Kuopioon tapaamaan pikaiseltaan Jussia, 22, ja Mattia, 20. Mäkikotkat ovat maassa jokusen tunnin. Pojat ovat vuorokausi aiemmin palanneet Keski-Euroopan mäkiviikolta, ja torstaina lähdössä Villingeniin Saksaan antamaan näyttöjä Salt Lake Cityn olympialaisiin.
”Eihän niitä poikia nykyään paljon näe. Talvisin ne kiertävät kisoja koko ajan jossakinpäin maailmaa. Nyt pitää käydä katsomassa, mikä on tilanne”, Heikki sanoo Piippolan paikkeilla.
Vaatii sitkeyttä nousta kummuttomalta tasamaalta maailman huipulle mäkihypyssä. Oululaiset Jussi ja Matti Hautamäki kuuluvat molemmat Suomen mäkimaajoukkueeseen. Heillä on MM- ja SM-mitaleita, korkeita sijoituksia maailmancupissa, Grand Prix-voittoja... ja kenties olympialaiset edessä.
”Moni hymähteli meille Oulussa takavuosina. Ajattelin, että katsokaahan: vielä me näytämme.”
Oulun Kaakkurin kaupunginosasta tulevat Hautamäet ovat niin outoja lintuja mäkikotkien perheessä, että heitä pidetään kuopiolaisina. Molemmat muuttivat Kuopioon liikuntalukioon 16-vuotiaina. Saamaan valmennusta, etenemään ja kirjoittamaan ylioppilaiksi.
”Kyllä pojat ovat oululaisia. Joskus ärsyttää, kun selostuksissa sanotaan, että Hautamäet kalakukkojen Kuopiosta”, isä puhahtaa.
Isä-Heikki on ajanut seitsemän autoa lähes loppuun kuskatessaan mäkihypystä innostuneita veljeksiä harjoittelumaastoista ja kisoista toiseen.
”Vuori ei tullut meidän luokse Ouluun, joten oli lähdettävä vuoren luokse. Niitä on Lahden ja Karigasniemen välillä. Uskoin poikiini alusta asti. Huomasin, että Jussilla ja Matilla on iloisuutta harrastaa tätä lajia. Lisäksi ne alkoivat jo pikkuisina voittaa nimekkäitä hyppääjiä.”
Tunnit vain eivät tahtoneet riittää jatkuvaan reissaamiseen, eikä raha. Heikki teki tehtaalla viisivuorotyötä sovittaen kisareissut vuorojen väleihin. Uni jäi niukaksi.
”Tämä on kallis urheilulaji. Majoitus maksaa, puvut ja sukset ovat kalliita ja ne piti tilata Saksasta. Aluksi ei ollut muita sponsoreita kuin minun lompakkoni, joka sekin oli mennä laman aikana. En tiedä viitsinkö kertoa, mutta käytiin Annukka-vaimon kanssa aika tiukalla...”
Ennen Iisalmea ja pikkukahvia Heikki kertoo, kuinka jälkeläisten mäkihyppy oli käydä ylivoimaiseksi kustantaa 1990-alussa.
Tarina on suomalaisille tuttu. Laman tullessa Heikin ja perheen niskaan kaatui 1,3 miljoonan markan takausvastuu. Tilistä alettiin ottaa miljoonavelkaa päältä, ja kun korko rallatti, niin pääoma ei lyhentynyt koskaan.
”Tuntui että nyt on tie pystyssä. Mietin ja pähkäilin kaiket yöt. Tilanne oli mahdoton. Jouduin lainaamaan bensarahoja mummoilta ja papoilta. Piti päästä hyppäämään, sillä jätkistä alkoi tulla melkoisia tekijöitä”, Heikki puhelee ja katselee Ylä-Savon lumisia mäntykankaita.
Elämä näytti kuluttavinta puoltaan. Heikille puhkesi paha astma. Pikkuisen virkisti, kun Jussi valittiin 16-vuotiaana maailmancupiin. Mutta sekin onni ja autuus väljähtyi isän maksuhäiriömerkinnästä luottotiedoissa.
”Kännykkäfirma sponsoroi Jussille matkapuhelimen, jotta saa pitää Euroopasta yhteyttä kotiinsa. Yritin hankkia siihen liittymän vaan eihän sitä luottohäiriöiselle myönnetty.”
Velkaies hellitti pari vuotta sitten. Heikki voitti hovioikeudessa kiistan takauksesta, jolloin maksettava osuus kutistui huomattavasti.
Puijon torni alkaa näkyä moottoritien reunaan. Pi pii piip.
”Pojat, missä olette? Ai, siellä. No minä tulen sinne”, Heikki kännyköi.
Hiphoppareilta näyttävät Jussi ja Matti istuvat salaatit edessään hotellin ravintolassa ja vastailevat. Apu-lehti haastattelee. Viikonloppuna nuorempi Hautamäki päätyi toiselle sijalle Keski-Euroopan mäkiviikolla, ihan Sven Hannawaldin kantaan. Mäkiveljekset kiinnostavat. Kuvaaja liikkuu linsseineen ympärillä.
Isä käy tönäisemässä poikia ja sanoo odottavansa baarin puolella.
”Mehän ei olla mitään puheliasta porukkaa. Kun vuosikaudet kiersimme autolla Suomea, niin totuimme toisiimme niin, ettei sanoja tarvinnut. Näimme katseesta, mikä on milloinkin homman nimi.”
Sama pätee yhä. Heikki ja poikansa tulevat harvinaisen vähillä puheilla juttuun.
”Jos joskus nykyään erehdyn kysymään jotakin mäkihypystä, niin saan todella pahan mulkaisun vastaukseksi.”
Mäkihyppääjän ammatti on isän mielestä raskas. Kiertelyä maailmalla, pakkaamista, harjoittelua, hotellin seiniä, siirtymätaipaleita.
”Mutta tähän me olemme halunneet ja tähdänneet. En kyllä valita yhtään. Vaikka arkisempaa tämä on, mitä tv:stä voisi päätellä”, Jussi sanoo.
Jussi oli Hautamäkien koepallo Kuopioon. Hän lähti yläasteen jälkeen vieraaseen kaupunkiin, asumaan yksin liikuntalukion viereen. Isää ja äitiä hirvitti, kun ”penikka lähti kotoa pois”.
”Joo, 16-vuotiaana omaan kämppään. Tuntui ettei ole mitään rajoja. Sai mennä ja tulla niin kuin lystäsi. Toisinaan huomasin aamulla kouluun lähtiessä, ettei ole yhtään puhdasta sukkaa eikä kalsaria. Ruokakin piti puuhailla itse. Se opetti”, Jussi kertoilee.
Kahden vuoden kuluttua perässä liiti pikkuveli Matti.
”Poikien kanssa tehtiin sellainen sopimus, että koulu on käytävä kunnolla. Sopimus piti”, isä huomauttaa.
Kaverit Kuusiluodon koulusta jäivät Ouluun. Nyt keskityttiin hyppäämiseen ja lukioon.
”Ei se tuntunut uhraukselta ollenkaan. Muutto oli ainut vaihtoehto, jos halusi maailman huipulle. Oulussa kehitys olisi jäänyt siihen”, Matti lisää.
Heikki ei ehdi pitkään poikiaan tavata. Iltaharjoitus painaa päälle yhdessä savolaisen hämärän kanssa. Isä hyvästelee ”jätkät” ja pujahtaa autoon.
Jussi ja Matti ottavat harjoitukset Puijolla tosissaan. Tähänastisen uran päätavoite alkaa olla käsillä, 27 päivän päässä. Hautamäet ovat vuosia tähdänneet Salt Lake Cityyn.
Olympiakomitea valitsee tammikuun lopulla mäkijoukkueeseen viisi hyppääjää. Isän mukaan Suomen tämän hetken kuumin mäkimies, Matti, on paikkansa varmistanut.
”Jussin pitää vielä onnistua Villingenissä ja Zakopanessa.”
Isän unelma on ottaa mukava asento tv:n ääressä vähän jälkeen keskiyön Suomen aikaa ja seurata Utahissa urheilevien poikiensa lähtöä puomilta, ponnistusta ja alastuloa.
Unelman tielle on asettunut raha. Isän lompakkoa tarvitaan yllättäen taas.
”Olympiakomitea katkaisi syytä ilmoittamatta Jussilta tuhannen euron urheilijapalkan. Saakeli, kaksi kuukautta ennen päätapahtumaa loppuivat rahat. Jussi joutui pulaan, koska vuokra on maksettava ja ruokaa syötävä”, Heikki suutahtaa.
Heikki ei kauan katsellut. Jussin on saatava keskittyä ammattiinsa ja tuleviin kisoihin; isä maksaa elämisen.
”Menin Oulussa pankkiin ja sanoin, että voisitteko jäädyttää talon lainanmaksun. Pojan pitää päästä yrittämään olympialaisiin. Pankissa ymmärsivät.”
Auton valot ovat jo kauan olleet Oulua kohti. Heikki pohdiskelee, miksi entinen Ylivieskan Kuulan pikajuoksija antoi poikansa mäkihypylle.
”Mäkihyppy on uljas laji. Siinä yhdistyvät pikajuoksu, telinevoimistelu, syöksylasku, korkeus- ja pituushyppy sekä taiteellisuus. Niin, pitää korostaa taiteellisuutta. Mäkimiehet on aikamoisia veijareita.”
Artikkelin lähde Kaleva