Artikkelin lähde Kaleva
Oulu on ilmiö lehtikaupunkina
Lehdet elävät jonkinlaisessa linnarauhassa keskenään. Suuri ei isottele pienemmilleen eivätkä pienet naputa suuremmalleen.
Tuomo-Juhani Tapio
Vaikka Oulu on muuttunut paljon ja enemmänkin sitten tervaporvariaikojen, on jotain sentään säilynytkin. Oulu on edelleen lehtikaupunki. Helsingin lisäksi yhdessäkään toisessa suomalaiskaupungissa ei julkaista niin paljon lehtiä kuin Oulussa.
Neljän sanomalehden lisäksi kaupungissa ilmestyy useita ilmaisjakelulehtiä, tuhti joukko viihdelukemistoja ja sellainenkin erikoisuus kuin oma kulttuurilehti. Jo tämä arsenaali antaa oikeuden puhua todellisesta mediakeskuksesta.
Mutta mikäli ei anna, niin pannaan vielä paremmaksi: otetaan mukaan radio, teevee ja internet. Niistäkin pukataan ulos paikallista sanomaa. Jo luulisi riittävän.
Lehtori Jyrki Jyrkiäinen Tampereen yliopiston tiedotusopin laitokselta sanoo Oulua erikoiseksi ilmiöksi suomalaisessa mediakentässä. Se on ollut sitä pian 150 vuotta.
”Useilla muillakin paikkakunnilla tarjonta on ollut suuri, mutta on sittemmin vähentynyt ja jopa näivettynyt. Oulussa näin ei ole tapahtunut: vahvan ja sitoutumattoman ykköslehden rinnalla on edelleen kolme puoluelehteä sekä joukko ilmaislehtiä”, Jyrkiäinen sanoo.
Ensimmäinen oululaislehti oli Oulun Wiikko-Sanomia. Se alkoi ilmestyä vuonna 1829, kuoli kolmasti, nousi kuolleista ja sinnitteli aina vuoteen 1879.
Parikymmentä vuotta myöhemmin Oulussa ilmestyi kuusi sanomalehteä. Sitä voi jo pitää hyvällä syyllä jonkin sortin maailmanennätyksenä - kaupungissa oli asukkaita vain noin 10 000.
Näihin päiviin mennessä Oulussa on ehtinyt ilmestyä peräti 32 sanomalehteä. Osa jatkaa edelleen.
Uusin tulokas on ilmaislehti Forum 24.
Historian tutkija Pekka Isaksson Oulun yliopistosta pitää luonnollisena, että Oulussa on edelleen vahva media ja nimenomaan vankka ja monipuolinen lehdistö. Syitä on hänen mielestään useita: historiallinen perinne, kaupungin sijainti kaukana Helsingistä, vahva identiteetti ja Oulun asema voimakkaasti kasvavana valtakunnanosakeskuksena.
”Lehtien perinteinen ja yhteinen piirre on ollut ja on edelleen vahva sitoutuminen pohjoissuomalaisuuteen. Se näkyy niissä, ja se tohditaan sanoa. Tämä koskee sekä sitoutumatonta Kalevaa että puoluelehtiä. Lukijat luottavat niihin. Ne koetaan omiksi”, Isaksson sanoo.
Jyrki Jyrkiäinen näkee tilanteen jopa pohjoinen-etelä-asetelmana: me ollaan meitä ja meiltä ja sen me sanomme Helsingin herroille.
”Maakunnan etujen puolustaminen koetaan tärkeäksi, ja se onnistuu parhaiten pitämällä ääntä sen puolesta”, Jyrkiäinen sanoo.
Joitakin lappilaisia on jopa närästänyt se, että oululaiset ovat ikään kuin omineet pohjoissuomalaisuudella elämöimisen; kaupunkihan on ”vain” keskellä Suomea.
Mutta samalla tutkijat muistuttavat, että asetelmat voivat Oulussakin muuttua. Lehtien ilmestyminen ei ole mikään itsestään selvyys. Useimmille se on raakaa hengissä pysymisen taistelua. Markkinat ratkaisevat.
Jyrkiäinen nostaa esimerkiksi oman kotikaupunkinsa Tampereen. Siellä ilmestyi parhaimmillaan viisi lehteä, nyt enää yksi päälehti ja pari ilmaisjakelua. Vanha ja perinteinen lehtikaupunki Turku on kokenut saman.
Sanomalehdistön keskittymistä tutkinut Jyrkiäinen sanoo taloudellisten tekijöiden selittävän 90-prosenttisesti lehtikuolemat. 1980-luvun puolivälin jälkeen taloudelliset vaatimukset ovat hänen mukaansa selvästi kiristyneet: tulosta on tultava tai muuten hukka perii.
Jyrkiäinen sanoo, että useimmilla puoluelehdillä ja varsinkin niin sanotuilla työväenlehdillä talous on tiukalla. Ilman yhteiskunnan tukea niiden ilmestyminen olisi käytännössä mahdotonta.
”Juuri Oulussa puoluelehdillä on puolueiden omien intressien takia suuri merkitys. Kun naapurilla on lehti, on meilläkin oltava. Oma lehti on yhteys äänestäjäkuntaan ja tietenkin myös toisin päin”, hän sanoo.
Lehtien tulevaisuuden kannalta onkin hänen mielestään ratkaisevaa kuinka paljon ja pitkään puolueet ovat valmiita tukemaan niitä samaan aikaan kun levikit laskevat ja kustannukset nousevat.
”Se on ratkaiseva strateginen valinta. Juuri tällä hetkellä taloudelliset realiteetit ja perspektiivit ovat sellaisia, että huonolta näyttää”, Jyrkiäinen sanoo.
Viimeisimpien levikkitietojen mukaan neljän Oulussa ilmestyvän sanomalehden yhteinen levikki on lähes tarkalleen 100 000. Tästä kakusta sitoutumattoman Kalevan osuus on 82 842 (lt 2000), vasemmistoliiton Kansan Tahdon 6 654 (lt 1999), sosialidemokraattien Pohjolan Työn 5 815 (lt 2000) ja Keskustapuolueen pää-äänenkannattajan Suomenmaan 4 689 (lt 1999).
Itsekin 30-vuotisen lehtimiesuran tehnyt Isaksson sanoo, että oululaislehdistössä on yksi mielenkiintoinen piirre: suuri ei isottele pienemmilleen eivätkä pienet naputa isommalleen. Isaksson kuvaa tilannetta ”jonkinlaiseksi linnarauhaksi”.
”Vielä 1970-luvulla lehdet sentään keskustelivat toistensa kanssa, mutta eivätpä juuri enää.”
Isaksson sanoo uskovansa ja jopa tietävänsä, että oululaislehtien sanoma ei jää pyörimään pelkästään niiden omimmille levikkialueilleen, vaan noteerataan laajemminkin: Kalevaa seurataan suurena pohjoissuomalaisena ja valtakunnallisestikin merkittävänä yleislehtenä ja muita puolueidensa pohjoisina sanansaattajina.
”Suomenmaalla on tietenkin vielä oma roolinsa ja merkityksensä puolueen pää-äänenkannattajana”, hän sanoo.
Ilmaislehtien journalistista tasoa ja merkitystä Isaksson ei juuri kommentoi. Paikallisradiotkin hän sivuuttaa muistelemalla taannoista Kaikua. Sillä oli hänen mielestään kunnianhimoisia journalistisia tavoitteita, mutta ”sen taloudellinen suunnittelu oli jostain tuonpuoleisesta”.
Verkkolehdillä on hänen mielestään roolinsa, mutta perinteistä printtimediaa ne eivät uhkaa.
Kulttuurilehti Kaltiota Isaksson pitää suorastaan poikkeuksellisena ilmiönä: kulttuurilehti ja hengissä vielä liki 60 vuotta perustamisensa jälkeen.
Kansan Tahdon uusasento
Muutaman vuoden kuluttua sata vuotta täyttävä Kansan Tahto joutui 1990-luvun alun lamavuosina sellaiseen pyöritykseen, että ei koskaan aiemmin eikä sen koommin. Malli oli tyypillinen: levikki sukelsi ja ilmoitukset vähenivät. Rahaa meni, mutta ei tullut sisään. Siitä oli vedettävä johtopäätökset.
Ilmestymiskertoja vähennettiin ja aikaistettiin ilmestymisaikataulua, varhaisjakelusta luovuttiin ja samalla uutiskilpailusta. Väkeäkin jouduttiin sanomaan irti. Ne olivat kipeitä siirtoja.
Päätoimittaja Eero Matero sanoo, että uuden asennon hakeminen ja hyväksyminen oli ainoa vaihtoehto, vaikka se merkitsikin loppua perinteiselle lehdelle ja sen teolle.
”Toimintoja sopeutettiin jotta ei olisi jouduttu ihan tyhjän päälle. Malli on toiminut, ja olemme pystyneet jatkamaan”, Matero sanoo.
Monelle muulle vasemmistoliittolaisen lehtiperheen maakuntalehdelle kävi köpelömmin. Niitä ei enää ole. Kansan Tahdon lisäksi enää Porilla on oma lehti, Satakunnan Työ.
Matero uskoo, että valitun strategian ansiosta mitään suuria ja nopeita muutoksia ei ole luvassa.
”Kyllä tässä sinnitellään, jos ympäristössä ei ihan mullistavaa tapahdu. Satavuotisjuhlat pidetään vuonna 2006 ja sen jälkeen katsotaan taas eteenpäin”, hän sanoo.
Vaikka lehti on nykyään tyystin toinen kuin parhaimpina vuosinaan 1970-luvulla, on se Materon mielestä kuitenkin edelleen sanomalehti.
”Sisältö painottuu omiin taustoittaviin juttuihin. Varsinaiseen uutiskilpailuun emme juuri pysty”, hän sanoo.
Lehden levikki on asettunut noin 6 000:een. Kansan Tahdon tyypillinen lukija on Materon mukaan keski-ikäinen sak-laiseen ammattiyhdistysliikkeeseen kuuluva mies.
”Mutta tämä on pelkkä karikatyyri”, hän muistuttaa.
Lehden suhdetta omaan puolueeseen, vasemmistoliittoon Matero kuvaa myönteisen kriittiseksi.
”Meillä on sananvapaus ja selkeä paikka puolueen kentässä”, hän sanoo. (T-JT)
Kaltio on ilmiö
Kulttuurilehti Kaltion päätoimittaja Jussi Vilkuna suorastaan puhkuu, kun hän kertoo lehdestään kahvilan nurkassa Oulun Nukussa. Vilkuna on koulutukseltaan puuteollisuusinsinööri ja huilunsoiton opettaja. Tuskin hän panee pahakseen, jos paketista sanoo, että niin on monenkirjava kuin itse Kaltiokin tätä nykyä.
Vilkuna sanoo, että Kaltio on monikulttuurilehti, jota tehdään koko Suomelle, mutta pohjoisella näkökulmalla. Se on paljon sanottu, mutta tuskin hän silti omiaan panee. Sitä se on, ja se on myös noteerattu: harva lehti ja vielä harvempi kulttuurilehti voi pröystäillä 40 prosentin levikin kasvulla vuodesta 1999. Tällä hetkellä levikki on 1 200.
Kun Vilkuna ryhtyi päätoimittamaan Kaltiota muuan vuosi sitten, hän pani jos ei nyt ihan hyrskyn myrskyn, niin tuulemaan kuitenkin. Lehden sisältö ajankohtaistui ja monipuolistui, ja ulkoasukin sai uuden ja koreamman silauksen.
Hän perustelee muutoksia hienovaraisesti sanomalla että ”kyllä kulttuurilehdenkin on elettävä tällä vuodella tai vähintään vuosikymmenellä”.
Vilkuna myöntää, että Kaltion yhteydessä voidaan ihan perustellusti puhua jonkin sortin ihmeestä. Atte Kalajoki ja Reino Rinne perustivat lehden sotien jälkeen vuonna 1945. Ja yhä on elossa. Kaltio on ilmiö suomalaisessa kulttuurilehtikentässä.
Vilkuna sanoo, että Kaltion tekijät ja lukijat ovat sitoutuneet aina aidosti ja vahvasti omaan lehteensä. Sillä on ”tehtävä”, ja siksi siitä on pidetty huoli. Kaltiolaisten talkoohenki on vahva. Vilkuna itse on Oulunsalon taidekoulun rehtori ja tekee lehteä oman työnsä ohella.
Oulun seutu on lehden päälevikkialuetta, mutta luetaan sitä pääkaupunkiseudullakin. Vilkuna sanoo lehteä pohjoiseksi näyteikkunaksi etelän lukijoille. Monilla heistä on pohjoiset juuret.
Lehteä lukevat kulttuurista ylipäätään kiinnostuneet 30-40-vuotiaat miehet.
”Ja tietenkin se perusjoukko, vanhat uskolliset”, Vilkuna sanoo. (T-JT)
Artikkelin lähde Kaleva