Toivon ja pelon utopiat

Liisi Huhtala

OULU Venäläinen Nikolai Berdjajev kirjoitti 1900-luvun alussa, että pelottavinta on utopioiden toteutuminen. Oli tuleva aika, jolloin mietittäisiin, miten palata ei-utopistiseen, vähemmän täydelliseen, mutta vapaampaan yhteiskuntaan.

Raoul Palmgren siteeraa Berdjajevia pienessä, syyttä unohtuneessa tutkimuksessaan Toivon ja pelon utopiat (Kansankulttuuri 1963). Se seuraa, miten utopioista 1800- ja 1900-luvun taitteesta lähtien tuli dystopioita, vaikkei kirjoittaja vielä sitä sanaa käytäkään.

Utopiatraditio oli Platonista ja Moresta lähtien hahmotellut jossain muualla olevan ihanneyhteiskunnan, joka perustuu täydelliseen samuuteen ja toimii luotettavasti kuin kone.

Meidän yksilöllisyyttä jumaloivasta näkökulmastamme utopiat kauhistavat totaalisuudessaan, joskin ne sentään pitivät naisia muiden vertaisina. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että Etienne Cabet kaavaili Ikarian-matkassaan (1840-1842) valtiokoneistoa valvomaan kirjallisuuden ja lehdistön moraalia; tieteen sen sijaan tuli olla vapaata ja aineellisesti täysin turvattua.

Viimeistään 1900-luvun alussa, maailman lopullisesti modernisoituessa, utopioiden rationalistinen ja teknologinen onnela näytti kauheutensa. Anatole Francen Pingviinien saaressa (1908) ihmiset kokoontuvat jättiläiskaupunkeihin 40-kerroksisiin konttoripilvenpiirtäjiin, ja raha hallitsee. Yksinäiset anarkistit hävittävät pommein ja terrori-iskuin kokonaisia kaupunginosia, ja hallitusvalta on voimaton.

1900-luvun dystopioissa on aina jokin alue, jota järki ja teknologia eivät hallitse. Maailma oli vielä helppo silloin kun tuo toinen tuli ulkopuolelta, vaikkapa Marsista niin kuin Orson Wellesin radio-ohjelmassa (1938).

Wellesin ohjelman teki pelottavaksi se, että media, radio, toi sen yhtä aikaa joka kotiin. Saman koimme uudelleen viime syyskuussa. Pelottavimmalta ei ehkä tuntunut iskujen harkittu elokuvamaisuus vaan se, että kuvaa kohdennettiin kuolemaansa hyppääviin ihmisiin, jotka eivät olleetkaan stuntmaneja.

Mies tekstin takaa

1960-luvun alussa nykyinen dystopiamme, maailmanlaajuinen medioituminen, oli korkeintaan vasta aavistettavissa. Vielä vähemmän aavistettiin 1900-luvun lopun intoa fantasiaan, joka lajina aina kaipaa menneeseen harmoniaan.

Toivon ja pelon utopioiden mukaan menneisyyden kulta-ajan muistelu on kuolevan lohtu, elinvoimaisen ja elämäntahtoisen etuoikeus on rohkeasti kurkottaa kohti tulevaisuutta.

Raoul Palmgrenin syntymästä on tänään 12.1. 2002 kulunut 90 vuotta, kuolemasta seitsemän. Kiinnostus hänen tuotantoonsa, varsinkin 1800-luvun kansallista perintöä tutkivaan Suureen linjaan (1948, 1976) ja omaelämäkerralliseen romaaniin 30-luvun kuvat (1953), on jo jonkin aikaa ollut kasvamassa.

Oulun yliopiston taideaineiden ja antropologian laitos järjestää professori Raoul Palmgrenin syntymäpäiväseminaarin maaliskuussa 2002; aiheena on kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksen tulevaisuus.

arkisto/risto rasila

Raoul Palmgren. Kuvattuna vuonna 1977. Oulussa kirjallisuuden professorina toimineen Palmgrenin muistoseminaari järjestetään tänä keväänä yliopistossa.

Kuka: Raoul Palmgren

Syntyi 12.1. 1912 Karjaalla, kuoli Tampereella 83-vuotiaana.

Vasemmistoälymystön merkittävä vaikuttaja, marxilainen.

Oli vangittu toisinajattelijana 1941-1944.

Kirjallisuuden tutkija, esseisti, kriitikko, sanomalehtimies.

Toimi Kemin, Tampereen ja Vaasan kaupunginkirjastojen johtajana.

Oulun yliopiston kirjallisuuden professori 1968-1976.

Artikkelin lähde Kaleva