Tervanvetäjien tarina

Dokumentti-pohjainen romaani

Toivo Lyytikäinen: Tervahovin soutajat. Romaani Kainuun tervansoutajista Oulujoen varrelta 1900-luvun alussa. Kesuura. Helsinki. 192 s.

Kirjailija Toivo Lyytikäinen on ollut kymmenen viime vuoden aikana varsin ahkera. Tuona aikana hän on julkaissut seitsemän romaania eri aihepiireistä. Hänen aikaisempaan tuotantoonsa kuuluu mm. puolenkymmentä kuunnelmaa ja novellikokoelma.

Lyytikäisen dokumenttipohjainen romaani kuvaa kainuulaisia tervansoutajia 1900-luvun alkupuolella, jolloin tervanpoltto ja -kuljetus olivat monen korpiseudun pieneläjän ainoa leivän lähde.

Lyytikäisen romaani jatkaa sitä tervakulttuurin traditiota, jonka aloitti Teuvo Pakkala romaanillaan Oulua soutamassa. Sehän on tämän aihealueen kiistaton klassikko.

Lyytikäisen romaanin päähenkilönä on Tujulan Juho, joka hankkii leipänsä poikavuosista lähtien raskaassa tervansoudussa.

Kirjoittaja on seikkaperäisesti perehtynyt tervapolton ja -soudun historiaan, mutta romaanin päähenkilöt jäävät hieman pinnallisiksi. Heistä olisi saanut elävämpiä murreilmaisujen avulla. Eivät 1900-luvun alkupuolen tervansoutajat käyttäneet sitä yleiskieltä, jota Lyytikäinen romaanissaan viljelee. Tervansoutajathan olivat kuuluisia ronskeista ilmauksistaan ja sananparsistaan.

Teoksen lopussa on kyllä pieni tervasanasto, mutta siitä puuttuu muutamia avaintermejä kuten tervaurkko ja hautalotnikka.

Sanaston ohella Esa Heikkisen kirjoittama Kainuun tervakulttuurin esittely auttaa lukijaa kuitenkin  orientoitumaan aiheeseen.

Olisin odottanut hieman seikkaperäisempiä ja visuaalisempia soutumatkojen ja järvi- ja jokimaisemien kuvauksia. Ne jäävät paikoin vain toteaviksi ja jopa luettelomaisiksi. Tämä siitä huolimatta, että avara Oulujärvi ja vapaana, voimansa tunnossa virrannut Oulujoki tarjosivat lukuisten aikalaistodistajien mukaan tuhlailevasti maisemaelämyksiä koko pitkän soutumatkan ajan.

Ajoittain tuntuu myös siltä, että soutajat lennähtivät vain muutaman aironvedon jälkeen purkamaan tynnyreitään Oulun Tervahoviin.

Joissain koskikuvauksissa kirjoittaja tosin väläyttelee reippaasti kertojan kykyjään ja vie soutajat keskelle koskien komeita kuohuja, mutta välistä hän yllättävästi kainostelee. Niinpä kirjoittaja saattaa kuitata aina vaarallisen ja voimassaan väkevän Merikosken näinkin aneemisesti: ”Aamulla he saapuivat Merikoskeen. Sen lasku oli jo leikkiä.”

Juhon ja hänen lähiomaistensa kuvauksessa kirjoittaja ei ole ollut kurinalainen, vaan harhailee milloin missäkin ja eksyy välillä jopa Rovaniemelle asti.

Marin ja Anselmin osuuden olisi aivan hyvin voinut tiivistää ja sitoa kuvaus maantieteellisesti tiukemmin tervakulttuurin ydinalueille Kainuuseen ja Oulujokivarteen.

Pieneläjien köyhyyttä ja alituista nuusaa Lyytikäinen kuvaa uskottavasti, mutta paikoin liiaksi sormella osoittaen.

Etäältä kantautuvat myös Venäjän valtakunnan ja ensimmäisen maailmansodan melskeet, mutta politiikan valtavirrat eivät kuitenkaan heijastu kovin voimakkaasti Juhon ja hänen lähiomaistensa elämään.

Romaanin lopussa väkevä Oulujoki vaatii veronsa, kun Juho hukkuu Merikoskeen.

Onnettomuuden kuvauksessa Lyytikäinen näyttää jälleen kertojan kykynsä. Siihen romaanin olisi voinut komeasti lopettaakin, mutta kun Lyytikäinen innostuu vielä jaarittelemaan Juhon vävyn Anselmin hevoskaupoista, tunnelma hieman läsähtää.

Kaikesta huolimatta Toivo Lyytikäisen romaani tarjoaa varsin elävän kokonaiskuvan kainuulaisten tervatalonpoikien raadannasta.

Teos myös tekee oikeutta niille tuhansille pihkahousuille ja känsäkourille, jotka petun voimalla soutivat tervojaan Ouluun.

Reijo Heikkinen

Arkisto/Kirsi Haapea

Mennyttä nykyisyydestä tämäkin. Tässä on kyseessä tervansoutunäytös Kajaanissa, Ämmäkosken tervakanavassa.

Artikkelin lähde Kaleva