Raivon historia on haastavaa nykyteatteria

Teatteriesitys

Raivon historia. Ohjaus Ossi Koskelainen. Dramaturgia työryhmä. Tilasuunnittelu Konsta Koivisto ja Kristian Palmu. Äänisuunnittelu Ilpo Heikkinen. Puvustus Katja Iljana. Esiintyjät: Annika Aapalahti, Arttu Kurttila, Jaakko Ohtonen, Koskelainen, Palmu ja Heikkinen. Tukikohta (Sorvarintie 5, Oulu) 9.9. Seuraavat esitykset mm. 12.9., 14.9. ja 16.9. klo 20.

Välivainion Tukikohdan sali on pimeä. Tilan keskellä hohtaa valkoisten sohvien rykelmä: katsojien zone. Tällä rajatulla alueella yleisö saa liikkua vapaasti. Parituntisen esityksen tapahtumat kiertävät 360 asteen kehällä zonen ympärillä.

Raivon historia on kokeellista esitystaidetta. Ohjaaja Ossi Koskelaisen luotsaama monitaiteinen työryhmä on luonut kunnianhimoisen auditiivisten ja visuaalisten elementtien pyörteen.

Miten lähestyä teosta, joka tahtoo irtaantua konventioista? Katsojan odotushorisonttia ohjataan muutamin lukuohjein jo lämpiön puolella.

Lukuohje 1: Virittäydy teokseen kuin olisit avaamassa runokirjaa.

Teos lainaa niin nimensä kuin ensimmäiset säkeensä Miki Liukkosen vuonna 2015 julkaistusta runokokoelmasta Raivon historia: ”Maisema on tietenkin suljettu ja nähtävissä kaikista suunnista.”

Perinteistä näytelmäkieltä ja kerrontaa ei ole. Teksti virtaa pääosin runona. Katsoja on turistina oululaislähtöisten kirjailijasuuruuksien Pantheonissa. Tilaa asuttavat Wacklin, Kramsu, Koskenniemi, Siljo ja Hellaakoski. Pyhättöön on tunkeutunut myös Annika Aapalahden esittämä Miki Liukkonen, jonka asemaa legendojen joukossa haastetaan. Hahmot keskustelevat omalla tuotannollaan ja intoutuvat ajoittain siteeraamaan toisiaan.

Kaikki runot eivät avaudu kaikille. Se, mistä toinen saa otteen herkistymällä, pakenee toiselta alati. Vaikka laajakuva jäisikin pimeään, voi tarkastella yksityiskohtia ja löytää tarttumapintaa niistä.

Lukuohje 2: Käytä rohkeasti tilaa. Vaihda perspektiiviä.

Raivon historia teoksena on oikeastaan tila. Se on limbomainen maailmanlopun kahvila, jossa kipuilevat taiteilijasielut kohtaavat.

Visuaalisina kiintopisteinä toimivat Konsta Koiviston rujot kirjailijoiden muotokuvat. Valosuunnittelija Kristian Palmu avaa näkymiä tilaan kaistaleina ja kehinä.

Lukuohje 3: Ole avoin omille havainnoille.

Kuten kaikkeen, tähänkin esitykseen voi suhtautua juuri niin välinpitämättömästi tai imeytyen kuin itse haluaa. Se, kutsuuko teos varsinaisesti luokseen, on toinen asia.

Minulle puhuttelevimmaksi nousee teoksessa toistuva ympyrä. Näyttämö on aikapyörä, jonka kehällä kirjailijat kulkevat etsien ulospääsyä ahdistuksestaan. ”Taivaankappaleet liikahtivat hieman enkä ollut sielu enää.” Diskopallon valosade pyörii suljetun maiseman pinnoilla tuhansina pisaroina vapauttaen kirjailijat raivostaan.

Mitä poeetikoista lopulta jää jäljelle? Tekstiä, sanoja, merkkejä – ja mahdollisuus uusiin tulkintoihin.

Elena Vuoksiola

Fakta

Kriitikko kiteyttää

Kiinnostavaa: Kaarlo Kramsun synkkyys ja lohduttomuus taipuu luontevasti myös puhelaulumuotoon näyttelijä Jaakko Ohtosen tulkinnassa.

Epäkiinnostavaa: Katsojan oksennusrefleksin provo­soiminen luudan vartta nieluunsa tunkevin ja kyökkivin näyttelijöin. Miksi? Ilmeisesti empatian kokemisen ja puhdistautumisen nimissä.

Artikkelin lähde Kaleva 12.09.2017.