Oman elämän kuvaus vie lukijankin peilin eteen
Kirja
Masennusdiagnoosin antaneen psykiatrin neuvo hankkiutua terapiaan on todentunut parisataa sivuisessa rehellisessä puheenvuorossa.
Kirjailija näet valitsee puhumisen sijaan kirjoittamisen, itselle ominaisimman keinon prosessoida mielen liikkeitä.
Ilmenee myös, että otettuaan ohjakset omiin käsiinsä, toipilas Vanhatalo päätyy tekemään aika lailla samanlaisia asioita kuin mitä terapeutit vastaanotoillaan opastavat.
Masennus ei tässä tositarinassa ole hetkellisen hankalan jakson luoma tila, vaan jotain joka on ollut aina läsnä.
Onko klisee, jos alttiutta masennukseen sanoo luovan työn tekijän persoonan osaksi? Eihän ole helppoa tasapainotella tilassa, jonka eri ulottuvuuksia ovat taito, tahto ja itsekritiikki ja jonka yli käy vieraiden mielipide. Apurahatoimikunnat ja palkintoraadit, yhä suuremmaksi käyvä lukijablogistien joukko – ja kirjallisuuskriitikot; kaikilla on sanottavansa.
Ja kuitenkaan ei ole olemassa yhtä ja oikeaa kantaa.
Vanhatalo avaa teoksellaan muitakin tärkeitä keskusteluja kuin vain masennukseen liittyvän. Moni on luettuaan päätynyt tunnustamaan myös riittämättömyyden tunteiden sekä yksinolon ja vetäytymisen, introverttiuden tarpeen, kuin Vanhatalo olisi ojentanut peilin heidän käteensä.
Kirjailijan toteamusta ”Yritän vain saada itseni oikeaan asentoon, että pystyn siihen mitä elämä vaatii”, voi toistaa kuin mantraa.
Keskivaikea vuosi on kerännyt kommentteja ja kiitoksia, tullut tärkeäksi. Vanhatalo ansaitsi jonkinlaisen Kiitos kirjasta -palkinnon. Täältä ainakin ojennetaan sellainen.
Ja kun kirjan luettuaan, ja sen herättämien ajatusten jäätyä mieleen pitkään, saa vihdoin kirjastosta käsiinsä elokuussa 2015 ilmestyneen romaanin Pitkä valotusaika, hämmästyy.
Miten Pauliina Vanhatalo kykeni kaikesta turbulenssista huolimatta luomaan tällaisen mestariteoksen?
mukana Keskivaikea vuosi -keskustelutilaisuudessa torstaina
kello 17.30 Raahesalin Fregatissa.
Artikkelin lähde Kaleva 05.09.2016.