Kylämuseo kansien välissä

Tuula Väyrynen löysi perheen kesäpaikan keittiön yläkaapista laatikollisen vanhoja valokuvia Siikajoen Luohualta. Niistä syntyi kuvakirja 1950-luvun suomalaisesta kylästä.

Päivi Alasuutari, teksti
Pekka Peura, kuvat

Tuula Väyrysen unelma kesäpaikasta perinteisessä maalaispihapiirissä toteutui vuosituhannen vaihteessa, kun perhe osti tyhjilleen jääneen tilan nykyisen Siikajoen kunnan Luohuan Ala-Sipolasta.

Vanhan talon keittiön yläkaapista löytyi ruskea pahvilaatikko, jossa oli parisataa kuvaa Luohualta 1940- ja 1950-luvuilta.

Ne oli ottanut Luohualla asunut kylävalokuvaaja Aarne Arvola. Monet niistä olivat tilannekuvia arjesta ja juhlasta, mikä oli poikkeuksellista. Vanhat kuvat kun usein ovat potretteja, joissa ihmiset on asetettu riviin sopivaa taustaa vasten kuvattaviksi.

Jo kadonnut kyläkeskeinen elämänmuoto oli ollut Väyrysen, eläkkeellä olevan äidinkielen opettajan, kiinnostuksen kohteena jo pitkään. Hänen omat juurensa ovat itäsuomalaisessa kylässä, Kainuun Hossassa. Neljä vuotta sitten hän julkaisi Itä-Suomen perinteestä, kyläelämästä ja muuttoliikkeestä kertovan romaanin Elonkaaret. Opiskeluaikanaan 1970-luvulla hän kävi tekemässä murrenauhoituksia kylillä ja teki gradunsa kylien nimistä.

Vaikka Aarne Arvolan kuvaama Luohua on Pohjois-Pohjanmaata, Tuula Väyrysen miehen kotiseutua, kuvista välittyvä 1940- ja 50-lukujen elämänmuoto tuntui tutulta ja koskettavalta. Elettiin lähes omavaraistaloudessa, jossa lähes koko sosiaalinen maailma oli kyläyhteisö.

Tuon ajan Luohualta löytyi ainakin koulu, pari kolme kauppaa, posti, mylly, meijeri ja saha. Luohua ei tänäkään päivänä ole mikään kuihtunut kylä, siellä on alakoulukin, mutta elämänmuoto on toinen. Huomattava osa kyläläisistä käy muualla töissä, kauppoja ei ole, eikä esimerkiksi postia.

Kuvat pystyi helposti järjestämään vuodenkierron mukaan, talvesta kevääseen, juhannuksesta heinäntekoon ja viljankorjuuseen.

Kuva-aarteesta olisi voinut tehdä perinteisen kyläkirjan: ottaa selvää, keitä kuvissa oli, missä tilanteessa kuvat oli otettu, kirjoittaa taustaksi historiikin Luohuasta.

Väyrynen halusi kuitenkin lähestyä aihettaan väljemmin.

– Ajattelin, että ne kuvat ovat ikkunoita yleisesti 1950-lukuun. Kun ne laittoi järjestykseen, niistä saattoi muodostaa tarinan. Kuvia katsoessaan katsoja siirtää kuvaan omat tietonsa. Ihminen, jolla on tietoa siitä taustasta, sitoo kuvaan omat muistonsa ja käsityksensä. Kuvan avulla voi avata ikkunoita katsojan omaan mielen maisemaan, hän sanoo ja viittaa myös Leena Krohnin pohdintaan kuvien suhteesta todellisuuteen.

Väyrynen ei halunnut tehdä kuvista suljettua kertomusta. Kirjan luvut ovat eräänlaisia tuokiokuvia, ajatuksia ja muistoja, joita kuvat ovat Väyrysessä itsessään herättäneet. Kuvatekstit avaavat tarinaa ja taustoittavat aikakautta.

Osa teksteistä ovat pitkään kirjoittamista harrastaneen Väyrysen pöytälaatikosta.

– Ideanani on, että lukija voi myös itse eläytyä ja muistella kirjan parissa, hän naurahtaa.

Tuula Väyrynen korostaa, että kirja on myös kunnianosoitus Aarne Arvolalle ja 1950-luvun valokuvaukselle. Kun päätös kuvakirjan tekemisestä oli syntynyt, Väyrynen ryhtyi skannaamaan kämmenen kokoisia paperikuvia tietokoneelle ja käsittelemään niitä kuvankäsittelyohjelmalla. Paljastui, että kuvat kestivät hyvin suurennusta, ne olivat tarkkoja ja hyvälaatuisia.

Kirjan tekemistä motivoi halu aktivoida ihmisten muistoja kyläelämästä ja 1950-luvusta, ajasta, jonka Väyrynen ajattelee monella tavalla pohjustaneen Suomen nousua hyvinvointiyhteiskunnaksi.

Tärkeänä innoituksen aiheena oli myös saada Aarne Arvolan hienot vanhat valokuvat esille sellaiseen muotoon, että niistä olisi enemmän iloa kuin pieninä paperikopioina pahvilaatikossa.

– Joskus haaveilin kylämuseon perustamisesta meidän kesäpaikkaan, mutta tämä on se minun kylämuseoni, Väyrynen sanoo.

fakta