Kierikki kaivettiin esiin suosta onnella ja kovalla työllä
Kierikkikeskus viettää 15-vuotisjuhlaansa.
Ennen kuin kivikautta esittelevä
kokonaisuus avattiin
yleisölle, tapahtui
kuitenkin paljon.
Anne Helaakoski teksti //
Jarmo kontiainen kuva
Kaikki kuitenkin oikeastaan alkoi jo 60 vuotta sitten, kun maanviljelijä Helmeri Jussila vuonna 1956 uudelle pellolleen ojaa kaivaessaan löysi Purkajasuolta kivikautisen meripihkahelmen.
Jonkun aikaa myöhemmin Helmeri Jussilan veli Silveri Jussila löysi meripihkariipuksen kappaleen.
Löydöt johtivat 1960-luvulla ensimmäisiin, Museoviraston suorittamiin kaivauksiin Pahkakosken voimalan patoallasalueella. Tuolloin erityisesti Kierikkisaarelta löydettiin asuinkulttuurikerroksista runsaasti meripihkaa sekä keramiikan jäänteitä.
1960-luvun kaivausten jälkeen alueella oli hiljaista, kunnes silloinen arkeologian lehtori Pentti Koivunen oppilaineen lähti toukokuussa 1993 pikkubussilla kodanpohjia katsomaan.
He huomasivat, että Kuuselankankaan alueella oli rakennustyömaa. Tekeillä oli lomakylä Oulun seudun myyntimiehille.
– Katsoin, että siellä oli asuinpainanteita ja ennen kaikkea metrin paksuinen kulttuurikerros, jossa oli paljon keramiikkaa, kvartsia, palaneita kiviä ja jotain, joka jälkeen päin paljastui meripihkaksi, kertoo arkeologian emerituslehtori Koivunen.
Hän hälytti Museoviraston ja paikka laitettiin toistaiseksi rakennuskieltoon. Jo kesällä yliopisto aloitti alueella kaivaukset.
Vuonna 1995 Kuuselankankaan alueella olevan talonpohjan kaivaminen oli loppusuoralla. Koivunen huomasi kaivurin olevan menossa Purkajasuolle, missä Helmeri Jussilan aikoinaan lapiolla tekemiä ojia oltiin kaivamassa paremmiksi.
– Menin paikalle katsomaan heti seuraavana aamuna ja huomasin 12 paikassa ihmisen veistämiä puita. Osoittautui, että alueella oli 35 hehtaaria yhtä isoa muinaisjäännöstä. Suo täynnä noin 5 000 vuotta vanhaa veistettyä puuta.
23. syyskuuta 1995 kaivauksella pidettiin lehdistötilaisuus löydöstä, joka mullisti käsityksen kivikauden asutuksesta Suomessa.
Monttua tuli katsomaan myös historian professori Kyösti Julku, joka esitti Yli-Iin kunnanjohtajalla Anneli Mehtälälle kivikauden museon perustamista Kierikkiin.
– Ratkaisevaa oli, kun Julku ja Mehtälä lähtivät kuopan reunalta kirkonkylälle kahvilaan jatkamaan juttelua, Koivunen muistelee.
Mehtälä hankki hieman rahaa sen tutkimista varten, voisiko kylään tehdä kivikauden keskuksen. Jo joulukuussa 1996 Yli-Iin kunnanvaltuusto perusti Kierikkitoimikunnan, jossa oli kunnan ja yliopiston lisäksi muun muassa maanomistajien, lääninhallituksen ja työvoimaviranomaisten edustajia.
Projektin vetäjäksi valittiin nykyään Kemin taidemuseon intendenttinä toimiva Minna Korolainen, joka oli keskeisesti mukana suunnittelutyössä ja pohjatutkimuksissa.
Kierikkiprojekti polkaistiin pystyyn onnekkaaseen aikaan. Suomi oli liittynyt EU:hun vuonna 1995 ja mahdollisuudet EU-rahaan olivat vielä hyvät, joten mukaan saatiin myös Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus ja Museovirasto.
Rahoitusta saatiin myös yksityisiltä tahoilta, esimerkiksi Kalevalaiset naiset ja Turveruukki osallistuivat kuluihin.
Omaa rahaa oli tietysti laitettava ja köyhän kunnan kulttuurimäärärahoista suuri osa meni Kierikkiprojektiin.
Asialle omistautunut Mehtälä onnistui löytämään aina rahat jostain, vaikka oppositio valittikin. Koivunen kävi useampaan otteeseen luomassa uskoa hankkeeseen.
Kierikki vyöryi eteenpäin.
Minna korolainen kiittelee hankkeen sitkeää ydinjoukkoa, vuodesta 1997 lähtien noin kolme vuotta vs. johtajana toiminutta Patrik Franzénia, konservaattori Jari Heinosta, arkeologi Aulis Forssia sekä opiskelijoita Heli Heinäahoa, Sami Kestiä, Rauno Vaaraa ja Mari Mäkipetäystä. Tärkeä henkilö oli myös muun muassa Mika Friman, joka valokuvasi ja dokumentoi projektin.
Kierikkiprojektissa oli mukana valtavasti ihmisiä. Arkeologeja työskenteli alueella yhteensä 30 ja vuosien kuluessa töihin osallistui vähintään pari sataa yli-iiläistä.
– Se toi piristystä kunnan elämään. Lähes kaikki kunnan työttömät otettiin töihin, kertoo Koivunen.
– Eikä pidä unohtaa talkoolaisia, kurssilaisia ja harrastaja-arkeologien yhdistystä Tuuraa, lisää Korolainen.
Myös koululaiset osallistuivat innolla projektiin.
– Kaikki eivät edes mahtuneet yhtä aikaa monttuun, vaikka se oli yli 50 metriä pitkä. Piti kaivaa vuoroissa ja osa laitettiin valmistamaan keihäitä ja osa jousipyssyjä, muistelee Koivunen.
Projekti tuotti myös valtavan määrän kokouksia, papereita ja työryhmiä. Oulu-opiston kanssa yhteistyössä järjestettiin erilaisia kokeellista arkeologiaa sisältäviä kursseja, puu- ja meripihkakurssit sekä luunkäsittelykurssi, jota varten Pahkalan koululle tuotiin lehmän luita.
Järjestettiin ansatalkoita ja oma projektinsa oli yhteistyössä käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen kanssa kivikautisten pukujen tekeminen. Alueella pidettiin myös tapahtumia, kuten Muinaistulien yö ja Kotajaisia.
Kierikkiä varten käytiin tutustumassa useisiin eri kohteisiin Skandinaviaa ja Pohjois-Irlantia myöten. Kansainvälisiä kursseja alueella pidettiin jo vuodesta 1995 alkaen. Lisää tunnettavuutta Kierikkiprojekti sai vuoden 1998 kansainvälisillä arkeologien päivillä, joihin osallistui yli 2 000 kävijää.
Vuonna 1999 kunnan järjestämään arkkitehtikilpailuun Kierikin päärakennusta varten tuli yli 140 ehdotusta kaikkialta Pohjoismaista. Kilpailun voitti professori Reijo Jallinojan esitys. Rakennuksessa käytettiin kaikkiaan 13 kilometriä massiivihirttä. Peruskivi muurattiin kesäkuussa 2000.
Korolainen siirtyi samana vuonna töihin Kemiin, ja Kierikin johtajaksi valittiin Leena Lehtinen.
Kierikkiprojekti päättyi vuoden 1999 lopussa. Se oli saavuttanut päämääränsä.
Artikkelin lähde Kaleva 21.09.2016.